“Kun pelaaja omien ymmärtämisyhteyksiensä avulla tulkitsee valmentajan ‘sanoman’ ja kenties muuttaa entistä toimintaansa, saa valmentajan ja pelaajan dialoginen suhde aikaan tuloksia, joissa valmennuksellinen tiedonmuodostus ja sovellutus ovat yhdistyneet. Juuri tämän takia voidaan sanoa, että valmennus on dialogia, jossa valmentaja toimii aina kaksinaisroolissa: omien ymmärtämisyhteyksiensä varassa maailmaa jäsentävänä tutkijana ja aktiivisesti urheilijaan vaikuttamaan pyrkivänä valmennusterapeuttina.”
– Jyri Puhakainen, Kohti ihmisen valmentamista (1995)
Välillä tuntuu kuin suomalainen valmennuskeskustelu, erityisesti jääkiekkoväen johdolla, eläisi yhä uudestaan, tietyin tasaisin väliajoin, valaistumisen ja havahtumisen autuutta. Kaava menee suurin piirtein niin, että ensin on hoettu peliä ja yhä vain peliä, että kaikki on vain peliä. Sitten on kasvettu ihmisinä, luettu jotain humanistista ja kuunneltu podcasteja ja tajuttu, että ei kyllä sittenkin ihminen on kaiken keskiössä. Tässä epäkypsässä pyörteessä ei kuitenkaan tunnuta koskaan pääsevän siihen aikuismaiseen, holistiseen ja kokonaisvaltaiseen rauhan tilaan, josta käsin tätä huippu-urheilua voitaisiin katsoa ilman tällaista jatkuvaa naiivia valaistumista “ihmisyyden” autuuteen.
Aihe on tietysti ollut tapetilla ei vähempää kuin Leijonien nykyisen päävalmentajan Antti Pennasen myötä. Terapeutiksi kouluttautuneesta Pennasesta on mediassa rakennettu viime vuosina kuvaa liki täyskäännöksen tehneenä ja itseään tutkimaan oppineena valmentajana, joka on valaistunut että jääkiekko ei olekaan pelkkää teknis-taktista näpertelyä vaan ihmistyötä. Nimikettä “terapeutti” käytetään mediassa Pennasen yhteydessä taajaan, kriittisissä yhteyksissä kenties ironiseenkin sävyyn. Ei liene jääkiekon seuraajilla epäselvyyttä siitä, onko Pennanen terapeutti vai ei: sen verran muotiyhdistelmä tämä “terapeutti Pennanen” on ollut.
Idea terapeutin ja valmentamisen yhteydestä ei ole suinkaan uusi, vaan 1990-luvulla ärhäkkänä valmennuskeskustelun osapuolena tunnettu Jyri Puhakainen kirjoitti väitöskirjassaan Kohti ihmisen valmentamista (1995) valmentajasta “valmennusterapeuttina”. Mitä Puhakainen tuolla termillä tarkoittaa? Onko valmentaja terapeutti?
On syytä Pennasen terapeutti-ilmiön innostamana nostaa esiin tämä suomalaisen valmennuskeskustelun klassikko.
Valmentajan toiminta Puhakaisen holistisen ihmiskäsityksen pohjalta
Puhakaisen väitöskirja on suomalaisen valmennusfilosofian klassikkoteos, jota on kuitenkin hyvin hankala saada käsiin. Klassikko teos on jo ihan siksi, että kyse on ensimmäisestä urheilun filosofiaa käsittelevästä väitöskirjasta Suomessa. Sen perintöä kerätään yhä, joskin on eri asia se, kuinka paljon nykyisin ihmisen valmentamista painottavat äänet pohjaavat Puhakaisen ansiokkaaseen teokseen tai onko Puhakaista ylipäätään luettu, saati auttavasti ymmärretty. Toisekseen Puhakainen väitöskirjoineen kritisoi 1990-luvulla voimakkaasti tuolloin vallinnutta mekanistista, biologis-fysiologisesti orientoitunutta valmennusta. Sen orientaation Puhakainen näkee perustuvan siihen, että urheilijan suorituskykyä parannetaan “keinolla millä hyvänsä”: urheilija on biologis-fysikaalinen “möykky”, jota kohti suunnataan erilaisia tutkimuksellisia ja valmennuksellisia toimenpiteitä. Tämä orientaatio on hänen mukaansa “hylättävä”, ja sen tilalle Puhakainen rakentaa holistiseen ihmiskäsitykseen perustuvaa urheiluvalmennusta.
“Hylättävä” on siksi lainausmerkeissä, että Puhakaisen muotoilema holistinen ihmiskäsitys ja sen pohjalta rakennettu ihmisen valmentamisen idea on valmentamisen metaparadigma.
“Holistinen ihmiskäsitys voidaan ymmärtää eräänä kokoavana viitekehyksenä, jonka avulla valmennustyössä mukana oleva voi ymmärtää urheilijan kokonaisuutta ja problematiikkakenttää. Erilaisten valmennusteknologioiden ja muotivirtausten mukaan vaihtelevien johtamismenetelmien sijaan holistinen ihmiskäsitys tarjoaa valmennuksellisen metaparadigman, joka olettaa lähtökohdissaan, että kokonaisvaltainen valmennus voi olla mahdollista vain kokonaisen ihmisen ymmärtämisen kautta: ne ehdot ja perusteet, jotka tekevät valmennuksen mahdolliseksi ovat olemassa ihmisen olemassaolon rakenteessa ja niiden ymmärtäminen on valmennuksellisen toiminnan kannalta välttämätöntä.” (s. 99)
Lähtökohdaksi valmentamiseen ei voida Puhakaisen mukaan ottaa biologis-fysikaalista katsomusta, vaan urheilua, valmennusta ja urheilun tutkimusta on tarkasteltava “ihmisen elämismaailmasta lähtien humanistisen onelman asettelun näkökulmasta” (s. 54). Ihmisen valmentamisen metaparadigma sisällyttää itseensä yhtenä osana myös biologis-fysikaalisen katsomuksen – siksi sitä ei heitetä roskakoriin eikä se ole valmennuksellista ongelmajätettä. Urheilija on myös kehollista lihaa, verenkiertoa, hapenottoa ja niin edelleen, Puhakainen listaa. Tämä yksiulotteinen katsantokanta ei kuitenkaan voi olla valmentamisessa “johtavassa roolissa”.
Puhakaisen muotoilema holistinen ihmiskäsitys on sovellus psykologi ja filosofi Lauri Rauhalan (1914–2016) kehittelemästä holistisesta ihmiskäsityksestä, joka taas on omaksunut vaikutteita saksalaisesta fenomenologiasta Edmund Husserlilta ja Martin Heideggerilta. Puhakaisen holistinen ihmiskäsitys koostuu kolmesta palasesta: tajunnallisuus, kehollisuus ja situationaalisuus. Nämä ovat “ihmisen olemassaolon ontologisia perusmuotoja”, Puhakainen kirjoittaa (s. 27).
Tajunnallisuus urheilijan olemassaolon perusmuotona tarkoittaa sitä, että urheilija kokeaa aina jotakin: tietää, tuntee, uskoo uneksii, kokee onnistumisia jne. Urheilija on myös kehollisessa suhteessa maailmaan: kehollinen olemassaolo on aineellista, orgaanista. Situationaalisuus viittaa ennen muuta urheilijan suhteeseen maailmaan. Urheilija suhteutuu maailmaan oman elämäntilanteensa (situaation) mukaisesti, eikä elämäntilanne ole jotain urheilijan ulkopuolista vaan perustavasti “häntä urheilijana ja ihmisenä”.
Valmentajan urheilijaan vaikuttava toiminta käy näiden kolmen olemassaolon ontologisen perusmuodon kautta. Puhakaisen mukaan valmennus tulisi näiden muotojen perusteella jakaa “mielekkäisiin osa-alueisiin” ja tulisi luoda kuva siitä, kuinka valmennuksellinen vaikuttaminen kunkin osa-alueen kohdalla toteutetaan. Ei valmenneta “möhkäleitä”, vaan filosofisella tarkkuudella Puhakainen määrittelee valmentamisen vaikuttamistoiminnan seuraavasti: “valmennuksen toimet johdetaan valmennusta vastaanottavan olemispuolen struktuurista ja muunnetaan kutakin urheilijan olemispuolta vastaaviksi spesifeiksi valmennuksellisiksi toimenpiteiksi” (s. 121).
Holistisen ihmiskäsityksen näkökulmasta valmentaminen on Puhakaisen mukaan luonteeltaan dialogista. Valmentaja ei ole ulkopuolinen tarkkailija vaan dialoginen “välttämättömyyssuhde” urheilijaan on lähtökohta valmentamisen perusta. Dialogisuus tarkoittaa välitilaa. “Dialogisen valmennuksen lähtökohtana on se perusajatus, että valmennuksessa on pyrittävä rakentamaan välitila, jossa valmentaja ja urheilija voivat kohdata toisensa”, Puhakainen jäsentää (s. 176).
Valmentaja on Puhakaisen mukaan sekä tutkija että vaikuttaja. Valmennustyössä on hänen mukaansa kyse “erityislaatuisesta tutkimusvaikuttamisesta”, jossa valmentajan suhde urheilijaan on vastavuoroinen ja urheilijaa auttava. Tällaiset erityislaatuiset “terapeutit” omaavat aina niin tutkijan kuin vaikuttajan roolin, jota voidaan verrata esimerkiksi kasvattajien tai psykoterapeuttien toimintaan. Kaksinaisroolissa valmentaja tutkii ja analysoi (“ihmistutkijana”) esimerkiksi joukkueensa peliä – pyrkii ymmärtämään ja jäsentämään sitä – ja toisaalta pyrkii tiedoillaan ja ohjeillaan vaikuttamaan siihen, että pelaajat kykenisivät yhä parempiin suorituksiin. Erikoista termiä “valmennusterapeutti” Puhakainen perustelee sillä, että kreikan kielen sana therapeia tarkoittaa huoltakantavaa suhdetta henkilöön, jota palvellaan. Puhakainen haluaa termillä korostaa sitä, että myös valmentajan suhde urheilijaan on eettinen, huoltakantava. (s. 173–175.)
Pohdintaa
Onko siis valmentaja terapeutti? Voitaneen sanoa, että valmentaminen holistisen ihmiskäsityksen mukaan vaatii samankaltaista orientaatiota ja kaksinaisuutta kuin esimerkiksi terapeutin työ, mutta valmentajan “terapeuttisuus” ja vaikuttavuus on rajattua urheilun piiriä koskevaan toimintaan. Valmentajan vaikuttamisen kohteena on urheilijan urheileminen ja viime kädessä se, että urheilija kykenee yhä parempiin suorituksiin. Siksi valmentajaa ja valmentajan työtä ei pidä kirjaimellisesti sotkea terapeuttiin, jonka vaikuttamisen ala ei rajaudu tällä tavoin. Tietenkin valmentaja voi omalla vaikuttamistoiminnallaan edesauttaa urheilijoiden urheilun ulkopuolistenkin asioiden edistämisessä, mutta valmentajaa ja valmentamista ei pidä lähestyä kuin kyseessä olisi jonkinlainen kokonaisvaltainen parantaja. Nykyisessä terapiayhteiskunnassa terapeutin ja valmentajan yhdistäminen voi siis olla harhaanjohtavaa: valmentaja ei ole terapeutti vaan valmentaja, jonka vaikuttamisen kohteena on urheilija, ihminen, ja tämän urheileminen.
Puhakaisen väitöskirja on yhä, 30 vuotta julkaisun jälkeen, varsin kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa. Kuitenkin 2010–20-lukujen valmennuskulttuurin kasvatille teos tuskin tarjoaa mitään maata mullistavaa, mikä lienee jonkinlainen osoitus teoksen maatamullistavuudesta sen julkaisuaikaan. Osaltaan Puhakaisen teoksen myötä suomalaisessa valmennuksessa on toden totta tapahtunut käännös biologis-fysikaalisesta maailmasta holistisempaan ihmiskäsitykseen. Tämän ajan kasvatin on kuitenkin vaikea päästä kiinni siihen valmennuskulttuuriin, joka Suomessa vallitsi ja jota Puhakainen kritisoi. Puhakaisen jopa poleeminen ja kärjekäs ote vaikuttaa tässä ajassa, tämän ajan valmennuskulttuurin kasvatille peräti yliampuvalta. Ajassaan ja kontekstissaan se on varmasti ollut perusteltua, mutta tämän päivän lukija ei välttämättä kaipaa poleemiseen sävyyn tuutattuja itsestäänselvyyksiä. Ja tämä on ainoastaan ylistys Puhakaisen työn vaikuttavuudelle.
Ihmisen valmentaminen on jopa väsymiseen asti hoettu sanapari suomalaisessa valmennuskeskustelussa, ja monesti herää kysymys, mitä kukin sillä oikeastaan tarkoittaa. Puhakainen, korostetusti, tarkoittaa sillä valmentamisen metaparadigmaa, joka on eri asia kuin valmentamisen paradigma. Paradigmat voivat vaihdella ja olla keskenään varsin erilaisia ja eri painotuksia korostavia, mutta ne voivat silti sitoutua yhteiseen metaparadigmaan. Metaparadigma ei ole metodi siitä, kuinka valmennustoimintaa konkreettisesti tehdään, vaan teoreettinen jäsennys niistä lähtökohdista, joiden perusteella valmentamisen metodia voidaan rakentaa. Kyse on metatasosta (tai tavallaan metatason metatasosta, jos oikein saivarrellaan).
Tason ja metatason suhde on kuitenkin nyt epämääräinen. On kuin ihmisen valmentaminen olisi valjastettu koko suomalaisen urheilun paradigmaksi. Tutkijat Riitta-Ilona Pummi-Kuusela ja Antti Kuusela tuoreessa artikkelissaan (2024) käsittelevät kriittisellä otteella ihmisen valmentamisen paradigmaa, jonka he tulkitsevat “suomalaisen urheilun pakolliseksi paradigmaksi”. Kun siis eri liitot, asiantuntijat, olympiakomiteat ynnä muut äänitorvet puhuvat “ihmisen valmentamisesta”, he puhuvat ilmeisesti paradigmasta ja viime kädessä normatiivisesti siitä, miten konkreettista valmennustoimintaa tulee tehdä. Siis jonkinlaisesta metoditasosta. Tämä ei ollut Puhakaisen alkuperäinen operaatio (s. 99): “Valmennuksen metaparadigma kertoo – – urheiluvalmennuksen ja -tutkimuksen keskeisen mielenkiinnon kohteen ja sen, miten tätä tulee pääpiirteisesti tarkastella, mutta ei yksityiskohtaisesti ohjaa empiiristä urheilun tutkimusta tai käytännön valmennustoimintaa.”
Puurot ja vellit tuntuvat olevan sekaisin. Paradigma ja metaparadigma ovat solmussa, eikä Pummi-Kuuselan ja Kuuselan artikkeli kykene näiden välistä suhdetta jäsentämään mielekkäällä tavalla: he mainitsevat arvot nykyisen valmennuksen metaparadigmana, mutta tämä jää artikkelissa hieman hämäräksi. Valmentamisesta puhuvat julkiset äänet ja kaikkialle tunkeutuvat asiantuntijat taasen tuskin ymmärtävät tai käsittävät, mikä on näiden kahden tason ero, ja mihin heidän oma puheensa kytkeytyy.
Jos kritisoidaan ihmisten valmentamista, kritisoidaanko paradigmaa vai metaparadigmaa? Jos esimerkiksi Olympiakomitea julistaa, että hyvä valmentaminen on ihmisen valmentamista, niin tarkoittaako se sitä, että valmentajan ollakseen hyvä on valmennettava jollain tietyllä tavalla?
Puhakaisen ansiokasta esitystä voi aivan erinomaisin perustein kritisoida, mutta tällainen kritiikki koskee valmentamisen metaparadigmaa ja on siten luonteeltaan abstraktia ja filosofista. Sen kritiikin ohjaavana kysymyksenä ei ole valmentamisen konkreettiset operaatiot vaan esimerkiksi Puhakaisen muotoilema ihmiskäsitys tai hänen esittämänsä suhde ihmiskäsityksen ja valmennuksen välillä. (Oma kritiikkini Puhakaista kohtaan lähtisi joukkueurheilun vinkkelistä: nähdäkseni Puhakainen ei onnistu jäsentämään yksilön ja joukkueen suhdetta mielekkäällä tavalla ja huomioimaan joukkueurheilun ja sen valmentamisen erityisiä lainalaisuuksia riittävällä syvyydellä ja terävyydellä. Hän nostaa keskiöön yksilön sillä tavalla, joka ei ole joukkueurheilussa välttämättä mielekäs päämäärä.)
Tämä valmennussotku vaikuttaisi olevan samaa kaliiberia kuin iänikuinen Jääkiekkoliiton “Meidän peliin” liittyvä keskustelu, jossa ei ole alkuunkaan ymmärretty että “Meidän peli” ei ole pelitapa eli konkreettinen ohje, kuinka jääkiekkoa tulisi pelata, vaan kokoava viitekehys (“metaparadigma”), jonka perusteella muodostetaan konkreettisia pelaamisen painotuksia ja malleja. Kyse on invaasiopelin nimeltä jääkiekko jäsennyksestä sikäli kuin se tässä kulttuurissa ymmärretään yhtä lailla kuin Puhakaisen väitöskirja on jäsennys valmentamisen lähtökohdista ja sen pohjalla olevasta ihmiskäsityksestä. Jos kritisoimme “Meidän peliä”, olisi viivelähtöjen määrän sijaan kritisoitava sitä, onko “Meidän pelin” mukainen jäsennys prioriteettilistoineen (maalinteko – tilan voittaminen – tilan tekeminen – puolustusvalmius) mielekäs ja loogisesti järkevä väline jäsentää jääkiekko-nimistä invaasiopeliä.
Lähteet:
Puhakainen, J. (1995). Kohti ihmisen valmentamista: Holistinen ihmiskäsitys ja sen heuristiikka urheiluvalmennuksen kannalta. Tampere. Tampereen yliopisto.
Pummi-Kuusela, R. I. & Kuusela, A. (2024). Ihmisen valmentaminen – suomalaisen urheiluvalmennuksen pakollinen paradigma. Teoksessa: Kokkonen, J. (toim.) Urheilun murros, 129–149. Helsinki. Liikuntatieteellinen seura.
