Valmentaja antaa joukkueen pelaajille yhä enemmän harjoitteita eikä valvo, millaiseksi treenimäärä kasvaa vapaa-ajalla. Pelaajat harjoittelevat arjessa niin paljon ja niin kovaa kuin vain jaksavat, jotta fyysinen kunto kasvaisi otteluita varten.
Pelipäivänä pelaajat eivät jaksakaan pelata. Treenimäärä on kasvanut liian suureksi, ja lopputuloksena on uupumusta, ylikuntoa ja hävittyjä otteluita.
Yhtälö on yksinkertainen ja maalaisjärjelläkin päivänselvä: liian kova rasitus ja työmäärä johtavat ainoastaan heikentyneeseen suorituskykyyn.
Tiedämme, missä ihmisen fyysisen suorituskyvyn rajat menevät. Niiden perusteella valmentajat tekevät treeniohjelmat ja -aikataulut. Loppupeleissä jääkiekkojoukkueiden toiminnan sanelee siis todellisuus, joka perustuu ihmisen biologiaan.
Entä tavallisemmilla työpaikoilla, joissa kuormitus ei ole fyysistä vaan yhä useammin pelkästään henkistä?
Missä menevät henkisen suorituskyvyn rajat?
Tiedämme, missä ihmisen fyysisen suorituskyvyn rajat menevät, mutta henkistä suorituskykyä olemme alkaneet ymmärtää vasta viime aikoina. Henkisen työn taakkaa, määrää tai laatua emme osaa mitata. Emme tiedä tarkkaan, paljonko ihminen sitä kestää.
Työelämässä ja yhteiskunnassa lähdemme yleensä olettamuksesta, että henkistä kuormitusta jaksetaan yhtä hyvin tai enemmän kuin fyysistä rasitusta. Vaikka uupumus työpaikoilla on entistä yleisempää, se nähdään oireena jostakin henkilökohtaisesta. Uupuneet työntekijät ohjataan mielenterveyspalveluiden pariin. Toki ongelmiin yritetään puuttua ja niitä yritetään ehkäistä myös työnantajan toimesta monenlaisin keinoin – esimerkiksi tukemalla yhteisöllisyyttä ja tarjoamalla vaihtelevampia työtehtäviä.
Mutta onko uupumuksessa todella kyse työntekijän henkilökohtaisesta ongelmasta? Mitä jos työpaikoilla koetaan uupumusta vain ja ainoastaan siksi, että työ on liian kuormittavaa ja sitä on liikaa? Mitä jos ihmisen biologiaan perustuva suorituskyky on sellainen, ettei ihminen kestä jatkuvaa henkistä rasitusta? Mitä jos yhdelle työntekijälle yksinkertaisesti annetaan liikaa töitä pitkällä tähtäimellä?
Ihminen ehkä jaksaa kahdeksan tuntia työtä päivässä, jos sitä tehdään pellolla tai tehdasliukuhihnan ääressä. Mutta jääkiekkoilijaa ei harjoiteta kahdeksasta neljään, jos halutaan hänen olevan huippukunnossa ottelua varten. Samalla tavalla voi olla, ettei päätään käyttävä, tavanomaista nykyaikaista tietotyötä tekevä yksilö jaksa keskittyä tunnista, päivästä, viikosta saati vuodesta toiseen.
Mieleen tulisi suhtautua kuin kehoon
Jääkiekkomaailmassa valmentajan ammattitaitoon kuuluu nähdä, milloin pelaajat harjoittelevat liikaa. Työelämässä tai johtajakoulutuksissa ei kuitenkaan puhuta siitä, paljonko työntekijät jaksavat henkistä kuormitusta tai miten esihenkilön tulisi säädellä alaisten työn määrää.
Tavallisella työpaikalla saatetaan joskus sivulauseessa kyseenalaistaa se, onko yksittäiselle työntekijälle annettu töitä liikaa. Koska mittareita henkistä kuormaa varten ei ole, tämä keskustelu jää liian usein yleiselle tasolle. Jääkiekkojoukkueessa voidaan katsoa harjoitus- ja ottelukalenteriin ja selvittää paljon helpommin, onko pelaajia yksinkertaisesti rasitettu liikaa.
Mieleen tulisi ajankäytön ja kuormituksen suhteen suhtautua työpaikoilla enemmän kuin kehoon: Se tarvitsee tekemistä mutta myös mittavasti lepoa. Se kykenee uskomattomiin ponnistuksiin hetkessä, mutta liian kova rasitus pitkällä aikavälillä alentaa sen suorituskykyä huomattavasti. Ja vastuun rasituksen sopivasta määrästä tulisi olla esihenkilöllä.
On tiedossa, että huono johtaminen lisää alaisten kokemaa henkistä kuormitusta. Silloin, kun hyvä johtaja pyrkisi siis vähentämään kuormitusta ja ehkä sitä kautta työn määrää, huono johtaminen vain pahentaa tilannetta kaikin tavoin.
Tilanne ei ole helppo niin alaiselle kuin esihenkilöllekään. Johtamiseen liittyvät ongelmat on kuitenkin ratkaistavissa – ehkä esimerkiksi jääkiekkomaailman keinoin.
