”Hannu Jortikka, TPS. Ei tää nyt oo nii vakavaa, tää on vaa jääkiekkoo.”
Yle uutisoi 29.12.2025 urheiluseuroille tarjottavasta valtakunnallisesta sovittelupalvelusta, joka auttaa ratkaisemaan urheiluseuroissa ilmeneviä konflikteja, joita seurat eivät omin voimin kykene ratkaisemaan.
Sovittelun piirissä on Ylen jutun mukaan ollut muun muassa tapauksia, joissa on ollut kyse urheilijoiden ja valmentajien riidoista, hallituksen jäsenten keskinäisistä kiistoista tai jopa seurojen välisistä konflikteista.
Miksi seuroissa riidellään?
Konflikteihin kytkeytyy paljon erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä, joita on mahdollista jäsentää poliittisen filosofian käsitteillä. Usein riidat syntyvät tilanteissa, joissa valtasuhteet ovat epäselvät. Puuttuu nuija, jonka kolahdus ilmaisisi, kuinka toimitaan. Tämä seikka yhdistettynä urheilun kiristyneisiin vaatimuksiin sekä toisaalta vahvaan individualistiseen yhteiskunnalliseen eetokseen luo alati kytevän palon, joka aika ajoin leimahtaa konflikteina.
Kilpailu, epäluottamus ja turhamaisuus konfliktien lähteenä
Konflikti voidaan ymmärtää (eturisti)riidaksi, joka on jostain – esimerkiksi olosuhteellisesta – syystä tullut tiedostetuksi. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä on aina piileviä eturistiriitoja, mutta suurin osa niistä ei ylly konfliktiksi. Ne jäävät piileviksi, koska olosuhteet eivät tuo niitä esiin.
Varhaismodernin poliittisen filosofian klassikkoteoksessaan Leviathan Thomas Hobbes esittää, että ihmisluonnossa on kolme pääasiallista syytä riidoille: kilpailu, epäluottamus ja turhamaisuus. Kilpailu saa riitelemään jonkin tavoiteltavan hyödyn tähden, epäluottamus oman turvallisuuden tai aseman tähden ja turhamaisuus maineen tähden.
Esimerkiksi urheiluseuran hallituksen jäsenten välistä konfliktia voidaan usein jäsentää jonkin edellä mainitun tekijän kautta. Voi olla niin, että riidan kohteena oleva asia toisi jommalle kummalle merkittävää hyötyä – kenties juuri toisen osapuolen kustannuksella. Toisaalta pelko omasta asemasta saattaa käynnistää konfliktitilanteen. Turhamaisuus taas olisi ratkaisemisen kannalta hankala lähtökohta, koska siinä toinen osapuoli saattaisi pyrkiä esimerkiksi mustamaalaamaan toista henkilökohtaisten antipatioiden vuoksi.
Urheilu on olemukseltaan konfliktitilanne
Nykyistä, modernia (huippu-)urheilua riivaa jo se perusteellinen lähtökohta, että esimerkiksi jääkiekon kaltaisissa invaasiopeleissä on tosiasiassa kyse vakavassa mielessä konfliktitilanteesta kahden yhteisön välillä. Pelillä ja sen tuloksella on merkitystä ja arvoa, joka vaikuttaa paitsi pelaajien ja valmentajien, myös seurojen resursseihin olosuhteisiin ja tulevaisuuden näkymiin.
Kun kyse ei ole leikistä vaan toiminnasta, jota leimaa tietynasteinen vakavuus, maaperä konflikteille laajenee myös kaukalon ulkopuolella.
Juniorijääkiekkoilussa voi esimerkiksi tietyllä sarjatasolla ja sen saavuttamisella tai säilyttämisellä olla hyvin suuri vaikutus siihen, säilyvätkö esimerkiksi valmentajien työpaikat seurassa. Urheilullinen menestys tuo potentiaalisia pelaajia, tukirahoja ja resursseja.
Pelissä on siis eturistiriita, joka ratkaistaan sillä, kumpi joukkueista tekee enemmän maaleja. Joukkueiden välisten ristiriitojen ratkaisemiseksi tällainen instituutio on laajasti hyväksytty. Ylipäätään modernin huippu-urheilun ydin on näissä eturistiriidoissa, jotka ratkaistaan erilaisella konfliktikäyttäytymisellä – esimerkiksi pelaamalla jääkiekkopeliä.
Kiistan alla oleva etu on siis voitto, koska voiton myötä saa sellaisia etuja ja hyötyjä, joita häviämällä ei saa. Ristiriita syntyy, koska molemmat joukkueet eivät voi saada voittoa.
Toisaalta konflikteja on myös joukkueiden sisällä, sillä yksilöiden oma asema ja menestys joukkueen sisäisessä hierarkiassa on yksilölle itselleen merkitsevä. Kun tavoitellaan huippua ja ammattilaisuutta, pelaajat miettivät jatkuvasti myös omaa etuaan, tulevaisuuttaan ja ammattiaan.
Nämä sisäiset eturistiriidat pidetään kurissa sillä, että pelaajat hyväksyvät valmentajan auktoriteetin määrittää ja päättää joukkueen toiminnasta. On kuitenkin yleistä, että tällaista implisiittistä ”yhteiskuntasopimusta” ei jostain syystä pääse tapahtumaan. Tällöin valmentaja on voimaton sisäisten ristiriitojen ratkaisemisessa.
Kun urheilun vaatimukset ja yksilöiden individualistinen valppaus lisääntyvät, vaatimukset valmentajan toiminnalle kiristyvät.
Kuka vahtii ja ketä?
Urheiluseurat ovat pääasiassa rekisteröityjä yhdistyksiä. Poikkeuksia ovat muutamien suurten lajien, kuten jääkiekon, edustusjoukkueita pyörittävät organisaatiot, jotka ovat osakeyhtiöitä.
Yhdistykset ovat valtasuhteiden osalta hankalia kokonaisuuksia. Suomessa seurojen ammattilaistuminen ja ammattimaistuminen on tapahtunut viimeisen parin vuosikymmenen aikana ripeästi. Seuroissa sotkeentuukin keskenään niin vapaaehtoispohjalta toimiva eetos kuin ammattilaisten johtama, jopa yritysmäinen eetos.
Juridisesti seurat ovat hankalassa asemassa sikäli, että yhdistyslaki ottaa varsin niukasti kantaa siihen, kuinka yhdistyksen sisäiset valtasuhteet ja esimerkiksi palkattujen työntekijöiden asema suhteessa seuran jäseniin on määritelty. Toiminnanjohtajalla ei ole yhdistyksessä mitään juridista asemaa, kuten taas toimitusjohtajalla on osakekyhtiössä.
Seura kuuluu seuran jäsenille ja viime kädessä yhdistyksen toiminnasta päättää yhdistyksen kokous. Monessa seurassa saattaa kuitenkin olla epäselvää, keitä ylipäätään ovat seuran jäsenet.
Hobbesin poliittisen teorian mukaan yhteisön sisäiset konfliktit ratkaistaan luovuttamalla valta suvereenille hallitsijalle, jolla on oikeus päättää oikeasta ja väärästä sekä ratkaista sisäiset riidat päättämällään tavalla.
Kuten todettua, urheilujoukkueessa tällaista valtaa voidaan – ideaalitilanteessa – ajatella pitävän päävalmentajan. Päävalmentaja päättää kokoonpanon, eivät pelaajat keskenään, koska tällöin pelaajat ajautuisivat loputtomaan kiistelyyn siitä, kenen tulisi pelata ykkösylivoimassa. Valmentajan auktoriteetti ei ole kuitenkaan pysyvä ja staattinen.
Seuratasolla vastaavanlaista auktoriteettia eri toimijoiden välisten ristiriitojen selvittämiseksi ei välttämättä ole tai ei ole päässyt muodostumaan. Yhdistyksen operatiivisesta toiminnasta vastaa yhdistyksen hallitus, jolla on puheenjohtaja. Ongelma on kuitenkin usein se, että seuran joukkueet saattavat olla hyvin itsenäisiä yksikköjä seuran sisällä, eikä hallituksella ole sellaista otetta ja kosketuspintaa joukkueiden arkitoimintaan, että sillä tosiasiassa olisi auktoriteettia riitatilanteissa.
Tämä ongelma tulee eteen erityisesti sellaisissa seuroissa, joista puuttuu selkeät sisäiset toimintasäännöt.
Monissa seuroissa on palkattuja työntekijöitä, mutta heidänkään asema ei ole välttämättä kovin vahva. Heidän palkkansa maksavat ne kiistelevät seuran jäsenet (tai ”asiakkaat”), jotka viime kädessä päättävät yhdistyksen hallituksesta ja toimintasuunnitelmasta, jossa ylipäätään koko työntekijän palkkauksesta voidaan päättää.
Kuka vahtii ja ketä – ja kenellä on valta puuttua mihinkin? Kun seuroihin yhdistystoimintana kohdistuu yhä kiristyviä vaatimuksia niin jäsenistöltä (”asiakkaat”) kuin laajemmin koko huippu-urheilun koneistolta, ei ole ihme, että seuroissa kiistellään ja kiistellään siitä, miten kiistelyt voitaisiin ratkaista.
Vallan luovutus
Hobbesin poliittisen teorian mukaan konfliktit syntyvät egoististen ihmisten törmätessä toisiinsa tilassa, josta puuttuu poliittinen auktoriteetti. Kun jokainen yksilö toimii tuomarina omassa asiassaan, syntyy lopulta ”kaikkien sota kaikkia vastaan”.
Jääkiekkopeli on oiva osoitus siitä, kun yksilöt tekevät (implisiittisen) keskinäisen sopimuksen siitä, että he yksilöinä luovuttavat tiettyjä valtaoikeuksie tietyille auktoriteeteilla. Pelaaja tunnistaa päävalmentajan auktoriteettina ja hyväksyy tämän ratkaisut esimerkiksi joukkueen pelitavasta, harjoittelusta ja kokoonpanosta. Toisaalta pelaajat ja valmentajat hyväksyvät tuomareiden aseman auktoriteettina tulkita, minkälainen käyttäytyminen pelissä on soveliasta ja millainen ei.
Tietenkin jännitteitä aina on: pelaajat purnaavat valmentajalle, valmentaja purnaa tuomarille ja niin edelleen. Ja tulee myös ylilyöntejä, jotka vaativat ulkopuolisten tahojen interventiota.
Seuratasolla eri toimijoiden välillä peli ei ole yhtä selkeä, ja sekös on omiaan luomaan hämmennystä seurojen sisälle tai niiden välille.
