Ogeli paloi muttei maantasalle.
Jokereiden ja Helsingin IFK:n välinen vastakkainasettelu ehti olla yli kymmenen vuotta poissa mielestä, poissa silmistä, mutta huhtikuisena tiistaina se leimahti uudelleen liekkeihin.
Tällä kertaa tosin muovimatolla, pallon perässä. Suomen cupissa oli arvottu todellinen jackpot: Jokerit FC (4.div) ja HIFK (2.div) kohtasivat pimenevässä Ogelin illassa, lähes 2500 katsojan edessä!
Pelistä ei jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Tasoero oli valtava. HIFK näytti ammattilaisjoukkueelta, Jokerit puulaakilta. Myös katsomossa vaakakuppi kääntyi punaisille. HIFK-jalkapallon kannattajatoiminta (huom! 2. divarissa!) hakee vertaistaan tässä maassa.
Päähuomio kiinnittyikin molempien joukkueiden kannattajakatsomoiden toimintaan. Soihdut paloivat, ilkeyksiä huudeltiin puolin ja toisin. Vastakkainasettelu ei ole mihinkään kuollut, näyttäisi olevan pikemminkin päinvastoin.
Jokerien ja HIFK:n välit olivat, lievästi sanoen, tulehtuneet viitisentoista vuotta sitten. Jännite kaukalossa ja katsomossa kiristyi äärimmilleen.
Helsingin sotatilaa on hallinnut viime vuodet enemmänkin HIFK:n ja HJK:n jalkapallokannattajien välinen vastakkainasettelu, jonka sivullisiksi joutuivat myös Jokerien kannattajat.
Kaikkien kolmen seuran takana olevilla kannattajaryhmillä on omat ns. ultras-osastot, joissa on kyse verrattain pienilukuisesta porukasta mutta jotka saavat osakseen verrattain paljon huomiota. Mallia otetaan tietenkin Euroopasta, jossa ilmiö on suuruusluokassaan moninkertainen.
Pahoinpitelyjä ja kiinniottoja ilmeni myös Jokerien ja HIFK:n välisen pelin ympärillä.
Ystävä, vihollinen; sisä ja ulkoryhmä
Mutta millä tavoin ja minkälaisista lähtökohdista käsin kannattajatoiminnan ytimessä olevia ilmiöitä voitaisiin ymmärtää?
Ensinnäkin urheilu on kannattajaryhmien kaltaisille, poliittisen luonteen sisältäville liikehdinnöille oiva alusta, koska moderneissa pallopeleissä ilmenee eriasteisesti jakautuminen ystäviin ja vihollisiin, ja peli fyysisenä yhteenottona lietsoo tietynlaisia primitiivisiä tunnetiloja. Peli on olemukseltaan poliittista. Kannattajaryhmät tunnistavat ja tunnustavat itsensä suhteessa toiseen kannattajaryhmään, joka määritellään eriasteisesti viholliseksi.
Ihmisellä on jo lähtökohtaisesti neuropsykologisesti taipumus jakaa – milloin minkäkin kriteerin perusteella – ihmisiä sisä- ja ulkoryhmiin. Kyse on varsin primitiivisestä kognitiivisesta toiminnosta, joka kuitenkin on verrattain merkittävässä asemassa esimerkiksi rasismin kaltaisten ilmiöiden takana. Voitaneen sanoa niin, että mitä kehittyneemmät ovat ihmisen korkeamman tason kognitiiviset prosessit, eli aivojen etuotsalohkoissa ja aivokuorella tapahtuvat prosessit (ajattelu, tiedon käsittely jne.), sitä enemmän ihmisellä on kykyä ikään kuin sammuttaa alemman tason prosesseja, kuten sisä- ja ulkoryhmän jakoa. Kannattajaryhmissä äärimmäisin porukka on usein verrattain nuoria. Etuotsalohkot kehittyvät ihmisellä vielä 25-vuotiaaksi.
Jottemme redusoi ilmiötä aivoihin, on syytä tarkastella kannattajaryhmiä identiteetin näkökulmasta. Berendt ja Ulrich (2018) määrittelevät artikkelissaan kannattajaryhmien välisen vastakkainasettelun vaikeasti ratkaistavaksi, identiteettiin perustuvaksi konfliktiksi (intractable identity-based conflict). Ne vertautuvat vastakkainasetteluihin, joita on esimerkiksi valtioiden tai uskonnollisten ryhmittymien välillä. Ne voivat johtaa aggressioon, kuten väkivaltaan.
Vaikeasti ratkaistava tällainen konflikti on siksi, että siinä on kyse ihmisten identiteetistä, siitä keitä ihmiset kokevat olevansa. Siksi niihin on vaikea löytää kompromissia. Identiteetti ei muodostu ainoastaan siitä, mitä ”me” olemme, vaan myös siitä, mitä ”me” emme ole tai mitä vastustamme, siis vihollisestamme.
Vihollinen on siis osa kannattajaryhmän identiteettiä. Jokerien kannattajakatsomossa oli esimerkiksi lippu, jossa luki ”Hata IFK”. ”Hata IFK” -chantit ovat kaikuneet Jokerien lätkäpeleissä jälleen Mestis-aikakaudella, vaikka yhtäkään derbyä ei vielä uuden tulemisen aikana ole kaukalossa nähty. HIFK:n ja HJK:n välisessä vastakkainasettelussa on nähty usein esimerkiksi ”Anti 1897” tai ”Anti 1907” -tyyppistä viestintää kannattajaryhmiltä. Näitä tarroja löytyy Helsingistä joka kadunkulmasta ja valotolpasta.
Kannattajaryhmien fasistinen olemus ja merkityksen etsintä
Fasismi on järjestystä, voimaa, väkivaltaa ja sotaa. Siinä heiluvat liput, banderollit. Siinä ihmismassat kulkevat ja esiintyvät tarkkojen koreografioiden mukaisesti.
Friedrich Nietzsche kirjoittaa Epäjumalten hämärä -teoksessaan kuin tiivistäen ultra-kannattajaryhmien olemuksen:
”ymmärrämme, miten arvokasta on, että meillä on vihollisia – –. Miltei jokainen puolue ymmärtää olevan eduksi säilymiselleen, ettei vastapuolue kokonaan uuvu. Varsinkin uusi luomus, Reich, tarvitsee kipeämmin vihollisia kuin ystäviä: vastakkainasettelu saa sen tuntemaan itsensä tarpeelliseksi.”
Huomionarvoista vihollisuudessa on se, että vihollinen nimenomaan halutaan säilyvän, ei tuhoutuvan, koska vihollisen tuhoutuessa tuhoutuisivat oma identiteetti ja merkitys.
Mark Dyal (2010) analysoi kiinnostavalla tavalla ultras-ryhmittymiä ja niiden yhteyksiä fasismiin italialaisessa jalkapallossa. Samalla hän valottaa sitä, että ultras-kannattajatoimintaa ei tule ymmärtää epämääräisenä häiriökäyttäytymisenä, vaan kyse on merkityksellisestä, oman logiikkansa sisältävästä sosiaalisesta maailmasta.
Hänen johtopäätöksensä on, että kannattajaryhmät ovat eräänlainen fasismin muoto. Niiden ytimessä on hyvin voimakas vastakkainasettelu. Ne ovat kollektiivisia liikkeitä, joissa yksilö palvelee joukon tarkoitusta.
Ryhmät organisoituvat marssein, lauluin, banderollein, lipuin. Ne käyttäytyvät uhkaavasti vihollista kohden, huutavat ja elehtivät törkeyksiä. Syntyy adrenaliini, pelko, ylpeys. Ultras-kulttuurin ytimessä on Dyalin mukaan sota ja sotaisuus, joka ilmenee retoriikassa, väkivallassa ja aggressiossa. Elämä on ultrasille sotaa, vastakkaisuutta, jatkuvaa kamppailua vihollista vastaan. Kokoontuminen, marssi ja peli ovat kuin sotaa, jossa toki fyysisen vahingoittumisen (tai kuoleman) uhka ei ole yhtä suuri kuten oikeassa sodassa mutta johon on silti psyykkisesti valmistauduttava.
Ultraseilla on siis fasismin muoto muttei välttämättä sen sisältöä, joskin esimerkiksi Italiassa ryhmittymiin sekoittuu myös ideologisia aineksia.
***
Jokerien ja HIFK:n välisessä jalkapallo-ottelussa huomasin Jokerien kannattakatsomossa ”kännykkäkielto”-banderollin, jossa oli siis älypuhelimen ylle vedetty kieltomerkki.
Tämä toi mieleen Dyalin artikkelin, jossa Dyal kuvaa ultras-ryhmittymiä modernisaation ja ”porvarillisen” elämän vastustajina. Dyalin mukaan ultras-ryhmittymissä yhteistä on usein henkisyyden ja tradition korostaminen sekä kaupallisuuden, globalisaation, liberalismin, materialismin ja yleisen ”standardisoitumisen” vastustaminen.
Älypuhelin kourassa peliä seuraava ja sitä alati tallettava ”porvarillinen” katsoja saisi luultavasti ultras-fanien keskellä varsin nuivan vastaanoton. Ultras-kulttuuriin kuuluu eläminen tässä ja nyt, vaara, uhka ja mahdollinen fyysinen yhteenotto vihollisen kanssa.
Ultrasille pelissä ja kannattajuudessa ei ole kyse ”viihteestä” vaan vakavassa mielessä olemassaolosta ja identiteetistä.
Fasismi voidaan ymmärtää vastareaktiona modernille (ja postmodernille) yhteiskunnalle, joka kadottaa merkityksensä jonnekin pinnan alle, paikkaan, jonne kaikki eivät yletä. Fasismi, ja ultras-kannattajatoiminta sen yhtenä ilmenemismuotona, on vimmainen pyrkimys löytää merkitystä maailmassa, jossa sitä ei tahdo löytyä. Ratkaisu on varsin primitiivinen – eli perustuu sisä- ja ulkoryhmän jakoon ja sen kultivointiin – muttei kuitenkaan barbaarinen: ultras-ryhmien välillä on esimerkiksi väkivallan käytössä olemassa tietynlainen ”koodisto”.
Vihollisen olemassaolo tarvitaan oman olemassaolon tähden.
Mikä neuvoksi?
Mikäli kannattajaryhmien aiheuttamiin lieveilmiöihin halutaan tehokkaasti puuttua, on ymmärrettävä ilmiön olemus. Usein tuntuu, että seurojen, lajiliittojen tai viranomaisten toiminta perustuu siihen oletukseen, että kyse on epämääräisestä ”häiriökäyttäytymisestä”. Reaktio on antaa rangaistuksia, uhata rangaistuksilla tai tiukentaa turvatoimia.
Päällisin puolin, kyllä, kyse on ehkä ”häiriökäyttäytymisestä”, mutta sen pohjalla on hyvin perusteellinen, sitkeä identiteettiin kytkeytyvä ilmiö. Sellaisille on itse asiassa ominaista reagoida erilaisiin vastareaktioihin voimakkaammilla vastareaktioilla. Tilanne ei ratkea vaan ongelma syvenee.
Ja se, mikä näyttäytyy häiriökäyttäytymisenä, kuten soihdut katsomossa, voivat olla itse asiassa ryhmille tärkeitä koreografisia elementtejä.
Ultras-ryhmien identiteetti ei täysin muodostu seurasta, jota seurataan, vaan identiteetin keskiössä on usein itse ultras-ryhmä ja sidos varsinaiseen seuraan hyvin löyhä tai peräti ristiriitainen. Esimerkiksi HJK on ajautunut vaikean oloiseen tilanteeseen kannattajaryhmiensä kanssa. Kauden avauspelit on pelattu tyhjälle päätykatsomolle. Turvatoimia tiukennetaan. Mutta ryhmien psykologinen vastareaktio voi olla syvenevä vihanpito itse asiassa seuraa kohtaan, jota kannattajaryhmä kannattaa.
Berendt ja Ulrich käsittelevät artikkelissaan sitä, millä tavoin seurojen kannattaisi viestiä, jotta psykologista vastareaktiota ei syntyisi. Hankalia tilanteita viestinnällisesti voivat olla nimenomaan kiihkeät derbyt, joissa kannattajaryhmien välinen vastakkainasettelu on kiihkeä.
Intuitiivisesti ratkaisu on herkästi se, että viestinnällä pyritään ”liennyttämään” vastakkainasettelua vähättelemällä peliä ja sen merkitystä. Berendt ja Ulrich kuitenkin osoittavat, että juuri tällaisella strategialla saadaan kannattajaryhmissä aikaan psykologinen vastareaktio: ryhmät pitävät viestiä uhkana omalle identiteetilleen (jossa vastakkainasettelu ja ”toinen” ovat nimenomaan merkittäviä palasia) ja pyrkimyksenä kontrolloida ryhmän käytöstä. Tämä voi johtaa jopa lisääntyneeseen aggressiiviseen käytökseen.
Berendtin ja Ulrichin mukaan tehokkaampi keino viestinnässä on ns. kaksitasoisen identiteetin lähestymistapa. Siinä vastakkainasettelua ei suinkaan kielletä tai pyritä vähättelemään vaan se tunnistetaan mutta samalla koetetaan rakentaa nämä kaksi vastakkaista identiteettiä ylittävää, korkeampaa yhteistä identiteetin tasoa. Tällöin vastakkainasettelu tapahtuu jonkin korkeamman, molemmin puolin hyväksytyn identiteetin sisällä, mikä vähentää vihamielisyyttä ryhmien välillä.
Kaikkiaan ultras-kannattajaryhmät ovat ilmiöinä moniulotteisia. Niihin liittyvien ongelmien ja lieveilmiöiden ratkaisemisessa on ymmärrettävä niiden sisäinen maailma ja sen logiikka – sekä samalla ymmärtää niiden olemus osana laajempia yhteiskunnallisia kehityskulkuja.
Syksy tulee pian ja samoin ensimmäinen derby kaukalossa Jokerien ja HIFK:n välillä sitten vuoden 2014. Ogelissa saatiin kenties esimakua tulevasta.
LÄHTEET
Berendt, J., & Uhrich, S. (2018). Rivalry and fan aggression: Why acknowledging conflict reduces tension between rival fans and downplaying makes things worse. European sport management quarterly, 18(4), 517-540. https://doi.org/10.1080/16184742.2018.1424226
Dyal, M. (2010). War as a Form of Life: The Agonistic Culture of Italian Ultras. The international journal of sport and society, 1(2), 11-22. https://doi.org/10.18848/2152-7857/CGP/v01i02/54012
Kokkonen, J. (2025). Kamppailua kamppailun itsensä tähden: Argumentti modernin jalkapallon raastavasta poliittisesta luonteesta.
