Kuvassa on oikeaoppinen Meidän peli.
Vanhetessaan sitä ihminen ei usein enää osaa puhua muuta kuin lapsistaan, vaikka olisi koko maailma, josta puhua ja johon rakastua.
Ja sitten on myös niitä hetkiä, että muu maailma miettii, jahka tohtiiko tuolle enää lapsistaan puhuvalle suoda ruutuaikaa vai olisiko aika antaa hänen puuhailla omassa nurkassaan tyytyväisenä.
Vielä vaakakuppi kääntyi näin, mutta toivon mukaan tämä jää kerroista viimeiseksi.
Vuosi on 2025, laji on jääkiekko ja maan johtava jääkiekkoasiantuntija puhuu ”Meidän pelistä”. Puhuuko ”Meidän pelistä” tässä maassa hänen lisäkseen kukaan muu? Tai ”viivelähdöistä”, jotka ovat edelleen laadukkaan jääkiekon keskeisin parametri.
Laadukas jääkiekko on siis yhtä kuin ohjelmointia: siihen syötetään tietty määrä tiettyjä parametreja ja se generoi lopputuloksen.
Viimeisimmässä ”Kiuas”-podcastin jaksossa – podcastissa, joka siis on aikojen alusta perin pohjin perustunut kahden toisilleen nyökyttelevän ja kuiskuttelevan hahmon moraaliseen ja älylliseen ylemmyyteen – selittää kiekkoyleisölle, mitä on Meidän peli. Vuosi on 2025.
Samassa jaksossa Sihvonen kehuu, että Mestiksessä pelataan parempaa jääkiekkoa, koska siellä pelataan vähemmän pystysuuntaa kuin Liigassa.
Mestis on käytännössä amatöörisarja, jossa ei pelata kovin hääviä jääkiekkoa. Surullinen kuva rapistuvasta jääkiekkomaasta.
Sihvonen kehuu Tomek Valtosen Jokereita ja moittii Risto Dufvan Jokereita, koska Dufvan Jokerit ei pelannut Meidän peliä kuin osittain ja Valtosen Jokerit ilmeisesti ”täysimääräisesti”.
Meidän peli ei ole kuitenkaan pelikirja vaan filosofia, joka sisältää kaiken. Sihvosella on upea kyky puhua itsensä pussiin tavalla, joka on niin kultivoitunut ja sekasortoinen, ettei hän eikä kuulija sitä ymmärrä.
Jäljellä on päättymätön sarja epätoivoisia yrityksiä puolustaa yksioikoista ja mekanistista käsitystä invaasiopelistä.
Jos on rapistuva jääkiekkomaa, on sillä maineensa veroinen journalismi. Tämä Apu-lehden ”Aition” jääkiekko-operaatio on yrittänyt epätoivoisesti elvyttää vanhoja jännitteitä esiin, siis sotaa Sanomaa vastaan. Operaation epätoivoisuudesta kertonee kaiken olennaisen se, että vihollisen leirissä ei tätä ole ilmeisesti noteerattu millään tavalla.
Voiko itseään nolata pahemmin?
Samalla esiinnytään lätkämedian kaikkitietävinä ylijumalina, jolloin journalismi muuttuu hyperjournalismiksi eli journalismiksi journalismista.
Tämä teksti on siitä seuraava metataso.
Markkinassa ei ole kysyntää peliteoreettiselle keskustelulle, joten Sihvonen on ja säilyy ainoana ”valistuneena” äänenä koko maan kiekkokartalla. Journalistinen media kutistuu olemattomaksi, itseään hyperbrändääväksi tyhjäksi huudoksi, Twitter-simulaatioksi.
Kyse on surullisesta kujanjuoksusta. Suuretkin kaatuvat, ennen pitkää.
