Suomi lähti vuonna 2019 miesten jääkiekon maailmanmestaruuskisoihin joukkueella, jota tituleerattiin ”Liiga-tason nipuksi”.
Kultaa napsahti silti.
Altavastaajajoukkue todisti tosipaikan tullen olevansa kovempi kuin nimilistansa. Se kykeni joukkuepeliin, jollaista harvoin nähdään, ja suorittamaan korkeammalla tasolla, kuin etukäteen osattiin odottaa.
Tästä tasonnostosta kiitettiin luonnollisesti päävalmentaja Jukka Jalosta, jonka opeilla yllätyskulta oli ylipäätään mahdollinen. Hänen valmennuksessaan joukkue oli paljon enemmän kuin osiensa, siis yksittäisten pelaajien, summa.
Kauppatieteen termiä käyttääkseni Jalonen toi joukkueeseen siis merkittävän määrän lisäarvoa.
Näin ulkopuolisena, maalaisjärjellä ja intuitiivisesti sanoisin, että se on valmentajan tarkoituskin. Se on jokaisen johtajan tarkoitus: saada alaiset suorittamaan tasolla, johon he eivät yksin pystyisi.
Miksi Leijonien nykyinen päävalmentaja Antti Pennanen siis haluaa tehdä itsestään joukkueessa tarpeettoman?
Mitä konkreettista Pennanen lopulta tuo joukkueelle?
Usein sanotaan, että opettajan tehtävä on tehdä itsestään tarpeeton. Pennasen ajatus lienee pitkälti sama: saada pelaajat nostettua tasolle, jossa he eivät edes tarvitse valmentajaa vaan osaavat toimia jokaisessa tilanteessa ilmankin. Pennanen haluaa korostaa pelaajien omia kykyjä ja omaa ammattitaitoa tavalla, jossa hän pystyy itse pysymään poissa huippusuorituksen tieltä.
Ajatus on kaunis. Ylipäätään Pennasen ihmiskeskeinen lähestymistapa valmentamiseen ja johtamiseen on ihailtava. Silti – ja juuri voitetusta maailmanmestaruudesta huolimatta – herää kysymys: johtaako se parhaaseen lopputulokseen?
Tehdessään itsestään tarpeettoman opettaja antaa oppilaalle kaikki mahdolliset tiedot ja taidot, jotta oppilas siitä eteenpäin pärjää omillaan. Tähän luonnollisesti kuluu aikaa – paljonkin aikaa. Mitä suuremmasta oppimäärästä on kyse, sitä kauemmin prosessi kestää.
Oppilaan kannalta tämä on sijoitus itseen, omaan osaamiseen. Se on lisäarvo, jota opettaja oppilaalle tuo.
Jääkiekkomaajoukkueen toiminta on kuitenkin lähtökohtaisesti turnauspohjaista. Kauteen sisältyy jokunen harjoitusottelu, neljä EHT:tä ja MM-kisat. Joukkueen kokoonpano vaihtelee. Harva pelaaja osallistuu jokaiseen turnaukseen tai tapahtumaan.
Pelaajalle yksittäiseen maajoukkueturnaukseen osallistuminen ei ole iso sijoitus itseen. Se ei ole paikka tai tilanne, johon mennään oppimaan lisää omasta ammatista. Se on lyhyt koitos, johon osallistutaan erityisesti osallistumisen ilosta.
Ja kun Pennasen valmennusfilosofia vielä korostaa pelaajan omaa ammattitaitoa ja sen saamista esiin, voidaan ajatella, että pelaaja lähtee turnaukseen ensisijaisesti suorittamaan, ei oppimaan.
Jos Jukka Jalosen joukkueeseen tuoma lisäarvo oli se, että hän sai aikaiseksi nimilistaa kovemman Joukkueen isolla J:llä, mikä on Antti Pennasen joukkueeseen tuoma lisäarvo?
Jääkiekkoilijat oman työnsä asiantuntijoina
Pennasen valmennus- ja johtopuheissa on paljon samoja kaikuja kuin palvelevan johtamisen opeissa. Palvelevan johtamisen ydinajatus on, että johtaja on nimenmukaisesti kuin alaistensa palvelija: hän tarjoaa alaisilleen sen, mitä he tarvitsevat työnsä tekemiseen. Ajatusmalli on käytössä nykytyöelämässä monissa paikoissa, esimerkiksi IT-alalla, erityisesti asiantuntijatehtävissä.
Palveleva johtamissuunta on aina kiehtonut minua siksi, että se näkee nimenomaan yksittäisen työntekijän vahvuudet ja pyrkii korostamaan niitä. Se on ihmisläheistä ja johtaa parhaimmillaan tilanteisiin, joissa työntekijä pääsee käyttämään omaa asiantuntemustaan itse määrittelemillään tavoilla organisaationsa tai työpaikkansa hyväksi.
Palvelevan johtamisen heijasteleminen Pennasen valmennusfilosofiaan herättää kuitenkin aivan uudenlaisia kysymyksiä.
Palvelevaa johtamista kuvaa hyvin se, etteivät IT-projektijohtajat itse välttämättä ole koodaamisen ammattilaisia tai välttämättä ymmärrä ohjelmistokehityksestä juuri mitään. Silti he pystyvät johtamaan ohjelmistokehitysprojekteja. Heidän ammattitaitonsa on nimenomaan johtamisessa.
Mutta mitä tämä ”johtaminen” on?
Mikäli johtajan ainut tarkoitus on, että hän saa muut tekemään työnsä hyvin, voidaanko enää puhua johtamisesta? Onko kyse vain työn organisoinnista ja rekrytointipäätöksistä? Mitä lisäarvoa johtaja enää tuo?
Kysymys on sama kuin Pennasen kohdalla: Mikäli valmentajan tarkoitus on saada jokainen pelaaja suoriutumaan otteluista oman osaamisensa huipputasolla, tuoko hän enää lisäarvoa joukkueeseen? Onko hänen tehtävänsä vain organisoida pelaajien toimintaa ja vastata joukkueen valitsemisesta – siis rekrytoinnista?
Pennasen – ja palvelevan johtamisen – opeilla tulemme räjäyttäneeksi kokonaisuuden osiksi, enkä tiedä, näemmekö enää metsää puilta.
Jokaisen johtajan tarkoitus: saada alaiset suorittamaan tasolla, johon he eivät yksin pystyisi.
Pennasen valmennusfilosofia johdattaa kohti tulevaisuuden johtamismalleja
Lisää kysymyksiä herättää se, että Antti Pennanen johdatti Leijonat tänä keväänä maailmanmestaruuteen.
Vaikka olen ollut epäileväinen sen suhteen, onko hän oikeassa paikassa jääkiekkomaajoukkueemme päävalmentajana, minun on myönnettävä, että hän on saanut jotain aikaan. Hänen ihmisläheinen, palvelevaa johtamista lähestyvä valmennustyylinsä on toiminut Leijonissa.
Olisiko Leijonat voittanut kultaa jonkun toisen alaisuudessa? Ehkä, ehkä ei. Mutta lienee pakko myöntää, että Pennanen on tuonut joukkueeseen jotain, jolla on arvoa.
Pennanen on luonut paradoksin: hän sekä tuo joukkueeseen lisäarvoa että tekee itsestään tarpeettoman.
Yritys- ja organisaatiojohtajilla olisi usein mielestäni opittavaa joukkueurheiluvalmennukselta. Molemmissa maailmoissa on pinnalla samat trendit – nyt ihmisläheinen lähestymistapa – mutta urheilumaailmassa valmentaja kykenee yhä käyttämään johtaessaan omaa karismaansa, mitä yritysjohdossa harvoin enää nähdään.
Se, joka ratkaisee Pennasen luoman paradoksin ensimmäisenä, pääsee aallonharjalle kehittämään seuraavia tulevaisuuden johtamissuuntia.
