Esiinnyin Mahdollisen Harjoittelun Seuran seminaarissa 4.6.2026 ja käsittelin esityksessäni sitä, mitä konflikti pallopelin ytimessä tarkoittaa käytännön valmennuksen kannalta. Esitykseni perustuu vuonna 2025 julkaistuun jalkapallofilosofiseen pro gradu -tutkielmaani.
Tässä tekstissä esittelen lyhyesti esitykseni pääkohdat:
- Jalkapallopeli on konfliktikäyttäytymistä, jolla ratkaistaan eturistiriita pelin voitosta (ja siitä seuraavista resursseista). Konflikti on eksistentiaalinen kysymys, koska yhteisön
olemassaolo voi tulla uhatuksi tappion myötä. - Ihminen on paha, dynaaminen ja egoistinen. Pelaajien omat intressit ja mieltymykset ovat ristiriidassa joukkueen hyvän kanssa.
- Tarve suojelulle (sisäinen/ulkoinen) on valmentajan ja joukkueinstituution perusta. Yhteiskuntasopimus perustuu periaatteeseen Protego ergo obligo.
- Ulkoinen uhka (konflikti) määrittää yhteisöä ja valmentajan valtaa.
Abstraktiotasot osana käytännön valmennusta
Todellisuus ja sen ilmiöt voidaan käsittää aina suhteessa abstraktiotasoihin. Pallopelien yhteydessä peli on konkreettinen, helpoiten käsitettävissä oleva ilmiö. Se on toimintaa, ei ajattelua, mutta silti sen olemassaolo vaatii taustalle ajattelua.
Käytännön valmennuksessa siirrytään aina yhtä abstraktiotasoa ylemmäs, kun konkreettisesta toiminnasta, pelistä, johdetaan harjoittelua ja harjoittelusta harjoitusmenetelmiä. Harjoittelu vaatii aina todellisuuden, pelin, abstrahointia, pelin käsittelemistä tutkittavana ja purettavana ilmiönä.
Kun valmentaja riittävästi tekee yllä kuvattua abstrahointia, hänelle muodostuu vähitellen implisiittinen tai eksplisiittinen valmennusfilosofia, joka yleensä kattaa alleen ne perusperiaatteet, joista valmentaja johtaa harjoitusmenetelmiään, harjoittelua ja loppuviimein pyrkii vaikuttamaan joukkueensa pelitoimintaan.
Valmennusfilosofiassa usein pysähdytään tähän abstraktiotasoon: lähdetään siis liikkeelle toiminnasta, abstrahoidaan sitä pisteeseen, jossa harjoitusmenetelmistä on johdettu jonkinlainen ”valmennusfilosofinen” kokonaisuus.
Todelliset filosofiset kysymykset jäävät käsittelemättä.
Filosofian graduni lähestyy urheilua ulkokehältä käsin ja kysyy: mitä on pallopeli ja miten sitä tulisi ymmärtää osana inhimillistä toimintaa.
Jokainen valmennusfilosofia, useimmiten implisiittisesti, sitoutuu jonkinlaiseen käsitykseen todellisuudesta; urheilusta, pelistä, ihmisryhmien toiminnasta, ihmisestä. Todellinen valmennusfilosofia on aina filosofiaa.
Filosofista lähestymistapaa tarvitaan siis käytännön valmennuksen kannalta juuri siksi, että sen avulla voidaan paljastaa omia implisiittisiä käsityksiä todellisuuden luonteesta sekä jäsentää ja argumentoida mielekkäitä aksioomeja, joihin oman valmennusfilosofian voi perustaa.
Modernin pallopelin ja joukkueen ontologiasta
Filosofisesti urheilua ja invaasiopelejä on useimmiten lähestytty leikin kautta: ne ovat pohjimmiltaan leikkiä. Näin periaatteessa onkin, mutta leikin varaan rakennettu ontologia jää puolinaiseksi, sillä se ei kykene vastaamaan kysymyksiin, jotka kumpuavat modernin huippu-urheilun vakavuudesta.
Gradussani argumentoin, että leikin sijaan olisi modernia pallopeliä tarkasteltava aitona konfliktitilanteena. Pelissä ja modernissa huippu-urheilussa on kirjaimellisesti pelissä aineellisia ja taloudellisia resursseja sekä valtaa. Pelin tuloksella on väliä.
Pelissä on vastakkain kaksi joukkuetta. Joukkue on ihmisten yhteenliittymä, jolla on sellaista kausaalista voimaa, joka ei palaudu yksilöihin. ”Joukkue on enemmän kuin osiensa summa” on tuttu fraasi pallopeleistä. Jukka Jalosen Leijonat 2019 oli varmasti ”enemmän kuin osiensa summa”.
Filosofiassa ja systeemiteoreettisessa ajattelussa ilmiötä kutsutaan usein emergentismiksi: todellisuuden ”alemmista” aineksista emergoituu jokin ylempi todellisuuden taso, joka ei palautu suoraan alempaan tasoon.
Popperilaisten maailmojen yhteydessä moderni pallopelijoukkue voidaan ymmärtää ”maailma 3:n” tuotteeksi: se on yksilöiden psyykestä emergoitunut olio, jolla on sellaisia ominaisuuksia, joita ei voi palauttaa yksinomaan pelaajien ominaisuuksiksi.
Usein emergentismi on kuitenkin hieno nimitys ongelmalle, joka jää yhä ratkaisematta. Kysymys on siis siitä, miten ja miksi yksilöt muodostavat tai ovat muodostamatta osiensa summaa korkeamman kokonaisuuden.
Yhteiskuntasopimus ja konflikti
Kysymys ”miten ja miksi” on siksi olennainen, koska ei ole suinkaan tasalaatuista se, millaiseksi joukkueen kollektiivinen voima muodostuu.
Ei ole tavatonta, että huippu-urheilujoukkue ajautuu sisäisesti riitaiseen tilanteeseen. Riidat voivat ilmetä pelaajien ja valmennuksen välillä tai pelaajien välisinä. Riita, konflikti, ilmentää aina sitä, että huippu-urheilussa on kyse todellisista resursseista, arvovallasta ja kunniasta, joista yksilöt ja joukkueet kamppailevat.
Ulkoisen toimintakapasiteetin nimissä joukkueen on aina, tavalla tai toisella, ratkaistava tai sovitettava sisäiset ristiriitansa.
Tällainen konfliktuaalinen lähtökohta ei voi ottaa pontta Aristoteleen poliittisesta filosofiasta, jossa ihminen oletetaan luontaisesti harmoniseksi yhteisölliseksi eläimeksi. Filosofi Thomas Hobbes näki, että ihmisellä sopu ja yhteisössä eläminen on itse asiassa keinotekoinen järjestely, joka perustuu siihen, että yksilöt luopuvat tietyistä oikeuksistaan ja luovuttavat vallan auktoriteetille, suvereenille.
Joukkueen pelaajat eivät kykene ratkaisemaan keskinäisiä ristiriitoja ilman poliittista auktoriteettia. ”Kukaan ei voi toimia tuomarina omassa asiassaan” (Hobbes). Seurauksena on ”yhteiskuntasopimus”, jossa pelaajat luopuvat tietyistä oikeuksistaan ja myöntävät vallan
poliittiselle auktoriteetille, useimmiten päävalmentajalle.
Valmentajan valta perustuu suojeluun: protego ergo obligo, suojelen siis velvoitan. ”llman suojelun ja kuuliaisuuden yhteenkuuluvuutta ei alistamista ja alistumista eikä mielekästä legitimiteettiä tai legaalisuutta voi ylipäätään olla olemassa. Protego ergo obligo [suojelen, siis velvoitan] on valtion cogito ergo sum, ja valtio-oppi, joka ei tule systemaattisesti tietoiseksi tästä periaatteesta, jää vaillinaiseksi ja fragmentaariseksi.” (Carl Schmitt)
Valmentajan valta on peräisin pelaajilta. Peliä pelaavat pelaajat, jotka totaalisen
urheilun armottomassa kilpailussa tarvitsevat suojelua ulkoista vihollista
vastaan. Yhteiskuntasopimuksen muodostuminen ei ole ”konkreettinen” tilaisuus tai tapahtuma, vaan ennemmin sopimus kuvaa valmentajan vallan olemusta ja legitimiteettiä.
Kyse on myös vastavuoroisesta prosessista (maailma 2:n ja maailma 3:n vuorovaikutus). Sopimus ei ole staattinen eikä tasalaatuinen vaan siihen vaikuttaa mm. suojelun tarve, ryhmän heterogeenisyys vs. homogeenisyys.
Valmentaminen ja turvallistaminen
Carl Schmittin käsitettä Ernstfall (”vakava tilanne” – leikin negaatio) voidaan tietyin rajaehdoin soveltaa huippu-urheilujoukkueen poliittiseen olemukseen.
Ernstfall kuvaa konfliktitilannetta tai konfliktin uhkaa, jossa poliittisen yhteisön eksistenssi on uhattuna. Vihollisen aiheuttamalla uhkalla on aina sisäpoliittinen ulottuvuus: se siirtää sivuun yhteisön sisäiset, intensiivisyydeltään pienemmät antagonismit. Ulkoinen, välitön uhka, perustelee suoran vallankäytön. ”Suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta.” Valmentajan valta on absoluuttista, mutta samalla vallan oikeutus kumpuaa ”kansasta”, pelaajista ja heidän suojelun tarpeestaan.
Moderni jalkapallojoukkue elää jatkuvassa ”turvallistamisen” paineessa. Seuraava peli, konflikti, vihollinen on aina eriasteinen uhka omalle olemassaololle kilpailujärjestelmässä. Tällöin imperatiivina on, että yhteisö syöksee ulos heterogeenisen aineksensa homogeenisyyden nimissä. Pluralismi ei voi vallita ryhmän sisällä vaan se ilmenee joukkueiden välillä.
Riskinä on kuitenkin aina se, että valmentaminen ajautuu jatkuvaan turvallistamisen kierteeseen, jossa vallankäyttö typistyy vastustajan pelkoon ja uhkaan. Sota on rauhaa – tällöin lähestytään orwellilaista totalitarismia.
Käytännön implikaatioita
Menestyksekkään ja mielekkään valmentamisen perustana on ymmärrys siitä, minkälainen yhteiskuntasopimus omassa toimintaympäristössä vallitsee. Toisin sanoen valmentajan on tunnettava se, millaiset valtuudet hänelle on annettu – ja toisaalta, millaiset valtuudet hän on omalla toiminnallaan itselleen haalinut. Valmentaja voi siis myös itse vaikuttaa siihen, millainen ”yhteiskuntasopimus” toiminnassa vallitsee? (Maailma 2:n ja maailma 3:n vuorovaikutus!)
Mikä on suojelun tarve nyt? Entä viiden vuoden päästä? Etenkin junioritoiminnassa on keskeistä ymmärtää aikajänne: suojelun tarve (pelin voittaminen) ei ole akuuttia tässä ja nyt, vaan se, että pelaaja on kykeneväinen suojautumaan vastustajalta aikajänteellä X.
Valmentajan on hyvä olla tietoinen siitä, kuinka seuraorganisaatio ja -kulttuuri vaikuttavat valmentajan valtaan suhteessa pelaajiin?
Yhteiskuntasopimuksen luonteeseen ja käytännön vallankäyttöön kytkeytyy aivan elimellisesti se, onko pelaaja-aines lähtökohtaisesti heterogeeninen vai homogeeninen?
Vallitseeko ryhmässä jo siis jo rousseaulainen ”yleistahto”? Kuten Carl Schmitt kirjoittaa: ”sopimus olettaa eroavaisuuden ja vastakkainasettelun olemassaolon”. Entä jos sellaista ei ole alkuunkaan?
Myös valmentamisen eettistä puolta on tarkasteltava aivan uudessa valossa, mikäli pelin ontologiassa oletetaan lähtökohdaksi konflikti. Hyvä valmennus lähtee nimenomaan vallankäytöstä. Tällöin myös kysymys sisäisistä konflikteista on otettava vakavasti. Onko valmentajan vallankäyttö riittävää joukkueen sisäisen rauhan ja ulkoisen puolustuksen kannalta? (Hobbes: yhteiskunnan hajoamista edistää valtatyhjiö.) Sisäisiä konflikteja ei voi
sivuuttaa ja sysätä yksilöiden ongelmiksi.
