”Tää on puolustusliiga.”
– Lauri Mikkola, 5.9.2026.
Eräät liitot ovat epäpyhiä, toiset pyhiä. Se ei muutu, että urheilu ja sodankäynti pitelevät – toisinaan salaa, toisinaan julkisesti – toisiaan kädestä kiinni. Kertomus, narratiivi ja kehys ehkä muuttuvat, mutta nämä kaksi inhimillisen toiminnan aluetta ihmeellisesti lankeavat aina yhteen.
Liitto on pyhä: se on saanut jumalallisen kasteen ja tullut siten yleisesti hyväksytyksi.
Liiga ja Puolustusvoimat aloittavat yhteistyön, Liiga kertoi nettisivuillaan syyskuun alussa. Puolustusvoimien logo on heti Liiga-kauden alussa näkynyt halleilla ja tv-kuvissa. Yhteistyö näkyy kauden aikana muun muassa sotilasmusiikin ja Puolustusvoimien kalustoesittelyiden muodossa pelien yhteydessä.
Liigan tiedotteessa yhteistyötä perusteltiin seuraavin seikoin: Liiga ja Puolustusvoimat jakavat saman arvopohjan ja toimijoiden välillä on jo valmiiksi luonteva yhteys. Arvopohja perustuu kotimaisuuteen ja liikunnan ja urheilun edistämiseen. Yhteys taas on jo kuulemma syntynyt siitä, että ”useat Liiga-pelaajat” palvelevat Puolustusvoimien Urheilukoulussa ja muissa joukko-osastoissa.
Niin, toki Suomessa on yleinen asevelvollisuus ja siten Puolustusvoimilla on tämän logiikan mukaan yhteys melkolailla kaikkeen, mihin suomalainen mies onkaan koskenut.
Ajat ovat nyt sotaisat, ainakin mielissä ja propagandassa. Sotaa on brändättävä, jotta se pysyy ihmisten mielissä. Näkymällä osana Liiga-kuvastoa Puolustusvoimat muistuttaa siitä, että se on olemassa, siis että sota on olemassa ja vihollista vastaan on varustauduttava.
Pysykää kunnossa, ihmiset, vaikka sitten katsomalla jääkiekkoa!
Yhteistyön perusteluissa jätettiin tyystin huomiotta se ontologinen lähtökohta, että moderni invaasiopeli on olemuksellisesti sodankäyntiä. Se on kahden poliittisesti organisoidun yhteisön välinen, todellinen konfliktitilanne todellisista resursseista. Se on invaasiotoimintaa vihollista vastaan territoriaalisessa tilassa, fyysinen kehojen yhteenotto, jossa vihollinen pyritään väkivalloin taivuttamaan oman tahdon alle.
Tämä ontologinen perusta langettaa urheilun ja sodankäynnin yhteen ja on tehnyt niin jo aikojen alusta. Erilaisilla urheilumuodoilla on kamppailun olemus: ne on johdettuja ja säännöitettyjä muotoja ihmisten ja ihmisyhteisöjen riitatilanteista ja (territoriaalisesta) konfliktikäyttäytymisestä.
Sota on konfliktikäyttäytymistä, riitatilanteen purkamista, politiikan jatkamista toisin keinoin kuten Carl von Clausewitz on kuuluiasti todennut. Agonaalinen urheilu on olemuksellisesti riitatilanne.
Antiikissa urheilulla oli yhtenä keskeisenä ulottuvuutena sotilaallinen kasvatus. Lauri ”Tahko” Pihkala kehitti pesäpalloa yhtenä ajatuksenaan pelin sotilaskasvatuksellinen ulottuvuus.
Jääkiekko on yksi väkivaltaisimmista nyky-pallopeleistä. Voidaan toki kysyä, mikä on fyysisen väkivallan laita tulevaisuuden sodankäynnissä, kun se on muuttumassa yhä enemmän tekoälyn ja droonien taistelutantereeksi.
Urheilu on konfliktia, sota on konfliktia ja siksi sotalaitos sopii urheilun kuvastoon.
Banaaliuden huipentuma: joko verotoimisto ryhtyy Liigan kumppaniksi?
Yhtälössä on ontologisen näkökulman lisäksi muutakin kiinnostavaa. Se, että sotalaitos – julkinen instituutio – kaivautuu poterostaan esiin ja ryhtyy tyrkyttämään itseään osana Suomen suurinta urheilutuotetta, kertoo siitä, kuinka yksi logiikka jyrää koko yhteiskunnassa: individualistinen markkinalogiikka.
Yhteiskunnassa, jossa kaikki on jatkuvasti muutoksessa, aiemmin pysyviltä, vakailta ja horjumattomilta vaikuttaneet instituutiot ryntäävät samalle torille huutamaan kaikkien muiden kanssa. Tuloksena on kakofonia, jossa sekoittuvat sota, jääkiekkotappelut, uuden jäätelömaut, Netflix ja TikTok. Ne kaikki kilpailevat samasta asiasta: ihmisten huomiosta ja ajasta.
Liigan tiedotteessa Puolustusvoimien Pääesikunnan viestintäosaston yhteisömarkkinoinnin suunnittelija (huh, mikä titteli!) Marko Jalkanen kertoo, että yhteistyön kautta Puolustusvoimat voi kertoa toiminnastaan ja asevelvollisuudesta ”uusille kohderyhmille kiinnostavilla tavoilla”.
Pohjalla siis lymyää syvä individualistinen aksiooma. Ihminen ei ole kiinnittynyt mihinkään ja siksi ihminen pitää houkutella kaikkeen: valtioon, maanpuolustukseen, verojen maksuun, ruotsin lukemiseen.
Ihminen on tyhjä kuori, joka voi valita sisältönsä – valitako asevelvollisuus vai Netflix?
Kaikkien julkislaitosten pitää brändätä itseään. Muuten niidenkään olemassaolosta ei tiedetä. Olemassaoloa on todistettava siellä, missä ihmiset ovat.
Maailma tulee valmiiksi silloin, kun vastaavanlainen yhteistyö solmitaan Liigan ja verolaitoksen välillä. Verolaitos saisi oivan paikan kertoa kiinnostavalla tavalla verojen maksamisesta ”uusille kohderyhmille”.
