”Ihmisen elämä on hänen yrityksensä. Se on surkea yritys ja tukee tässä sitä, että hän ei ole mahdollinen.”
– Paavo Haavikko
Ollapa muutakin kuin dataa, lukuja, numeroita, päämääriä, tehokkuutta, plussia tai miinuksia viivan alla. Ollapa muutakin kuin jatkuvaa ylitietoisuutta omista pyrinnöistämme.
Hollantilainen historioitsija Johan Huizinga kirjoitti vuonna 1938 julkaistussa klassikkoteoksessaan Leikkivä ihminen (suom. 1947) siitä, kuinka länsimaisesta kulttuurista on erityisesti 1800-luvulta alkaen leikkiaines kadonnut. Tuota vuosisataa Huizinga kuvaa teoksessaan vakavuuden vuosisadaksi: leikkiaines oli jäänyt monella kulttuurin alueella taka-alalle.
Huizinga, joka näki leikkiaineksen vähenemisen jo omana aikanaan suurena kulttuurisena tragediana, piti aidon kulttuurin säilymisen kannalta elintärkeänä sitä, että kulttuuri säilyttää sen leikkiaineksensa. Se edellyttää ”tiettyä itserajoitusta ja itsehillintää, jonkinlaista kykyä olla pitämättä omia pyrintöjä korkeimpina”.
Huizinga analysoi 1800-luvun kulttuurista kehitystä seuraavin sanoin: ”Yhteiskunta oli tullut ylitietoiseksi pyrinnöistään ja intresseistään.” Hänen huomionsa nimenomaan ylitietoisuudesta on erityisen kiinnostava, ja voimme omasta ajastamme löytää paljon esimerkkejä ylitietoisuudesta omia pyrkimyksiämme kohtaan.
Tässä niistä kaksi: kapitalismi ja jääkiekko. Talouttamme hallitsee vimmattu pyrkimys voittoon – jääkiekkoamme hallitsee vimmattu pyrkimys voittoon.
Ne ovat yhtä ja samaa kolikkoa, kiinteä osa ylitietoisuuden, rationalismin ja utilitarismin valtakuntaa.
Voitto on hyöty, voitto on kohtalomme. Mutta mikäli uskomme suomalaista runoilijaa Paavo Haavikkoa, ei voitto kohtalona ole suinkaan ihmisten vaan instituutioitten.
”Instituutioitten on elämä.”
Joseph Schumpeterin kartellikapitalismi merkkinä ylitietoisuudesta
Kenties joskus oli taloudessa aika, jota hallitsivat pienehköt, porvarilliset yritykset, jotka toiminnallaan ja innovaatioillaan tuottivat yhteiskuntaan hyvää. Talous – ja yritys sen taloudellisine päämäärineen – oli ikään kuin väline tuottaa hyvää ja hyvinvointia. Kun yritykseen palkattiin ihmisiä, oli tärkeää pitää huolta ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Taloudellinen tulos tuli ikään kuin sivutuotteena siitä, että tuotettiin hyvää.
(Voidaan idealisoida, että Suomessa tällainen aika vallitsi muutaman vuosikymmenen ennen 1990-luvun lamaa, josta on seurannut monopolien ja suurten, globaalien korporaatioiden aikakausi myös suomalaisessa taloudessa.)
Yrityksen tehtävä on tuottaa osakkeenomistajille voittoa. On kuitenkin eri asia, ollaanko asiasta tietoisia vai ylitietoisia.
Huizingan kanssa samoihin aikoihin elänyt itävaltalainen yhteiskunta- ja taloustieteilijä Joseph Schumpeter jakoi kapitalismin kahteen erilaiseen vaiheeseen: kilpailukapitalismiin ja kartellikapitalismiin. Hän näki kapitalismin perustan olevan nimenomaan porvarillisessa pienyrittäjyyden kulttuurissa. Siinä yrittäjä ei ole niinkään rationaalinen, utilitaristinen laskelmoija vaan ennemmin karismaattinen toimija, joka toimii innovatiivisesti enemmänkin kutsumuksen tai mission ohjaamana kuin taloudellisen laskelmoinnin.
Tässä schumpeterilaisessa yrittäjäkuvauksessa on varmasti ripaus romantiikkaa, mutta se sallittakoon.
Schumpeter ei ollut utilitaristisen ajattelun kannattaja, mistä häntä voidaan kiittää (tai moittia).
Loikka kilpailukapitalismin tietynlaisesta irrationaalisesta rationaalisuudesta kapitalismin puhtaaseen, kliiniseen rationaalisuuteen tapahtuu Schumpeterin mukaan muun muassa individualismin myötä. Samalla, kun moderni, kapitalistinen rahatalous kehittyy, pääomalaskentaan liittyvä kustannusten ja hyötyjen tarkka laskelmointi vie rationaalisuuden uudelle tasolle.
Tästä syntyy kartellikapitalismi, jossa individualismin pönkittämä taloudellisen hyödyn tavoittelu rationalisoidaan suuryritysten koneistojen haltuun, koska vain suuret yksiköt pystyvät pysymään mukana kiihtyvässä vaatimuksessa tehokkuuteen.
Nykyinen arvopaperimarkkinoiden ja talouden yleinen globalisoitumiminen – jossa omistaminen on abstrahoitu, viety pitkien ketjujen päähän – ovat merkkejä kapitalismin täydellistymisestä (eli Schumpeterin mukaan tuhoutumisesta), jossa kapitalismi toimii yhä puhtaammin oman logiikkansa pohjalta. Ollaan totaalisen tietoisia siitä, että yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Työntekijä astuu yritykseen, mutta hän ei koskaan näe yrityksen omistajia. Heidän välillään on kapitalismin luonnenaamio, joka muuntaa työntekijän yrityksen tavoitteen – sen yhden ja ainoan – edessä numeroiksi. Taloudesta kaikkinensa katoaa henkilökohtainen sitoutuminen.
Kun nykyään yhden ihmisen työpanosta voidaan arvioida ja mitata reaaliajassa, häviävät vähitellen ne viimeisetkin rippeet mahdollisuudesta, sattumasta, irrationaalisuudesta, romantiikasta, kauneudesta, sitoutumisesta ja hyvinvoinnista. Yksinkertaisesti: jos työpanos ei tuota yritykselle laskettavaa hyötyä, työntekijästä hankkiudutaan eroon.
Yrittäjäyhteiskunnassa, johon meitä visusti kasvatetaan kevytyrittäjäpalveluinemme, siitä tehdään yrityksille vieläpä hauskaa ja mukavaa: yritykset ovat enää pelkkiä muotoja, jotka laskevat lukuja ja työntävät vähänkin negatiiviset luvut ulos.
Logiikka on: voitto, jonka ylitietoisuuden vankilassa lojumme ja nautimme siitä niin, että sitä vastaan on mahdotonta argumentoida.
Pekka Virta ja Raimo Summanen innovatiivisina yrittäjinä
Yhtälailla on modernin jääkiekkoilun – ja koko huippu-urheilun – logiikka: voitto. On peräti mahdotonta argumentoida sitä vastaan, että jääkiekkopelin tavoitteena on voittaa ja joukkueen on tehtävä kaikkensa tuon tavoitteen saavuttamiseksi. Kun humanistit yrittävät argumentoida, että urheilu on ihmisyyttä ja pehmeitä arvoja, siis muutakin kuin voittamista, tulevat urheilun realistit läimäyttämään käden naamaan ja sanomaan, että urheilussa ratkaisee ainoastaan voitto.
Siis, tietenkin! Mikä muu voisi olla pelin tavoite?
Tällainen ajattelu kuvastaa nimenomaan kulttuurimme ylitietoisuutta pyrkimyksistään. Jääkiekkopeli on redusoitu pyrkimykseen voittaa vastustaja, emmekä osaa nähdä tai kuvitella mitään muuta.
Jos taloudessa on siirrytty kilpailukapitalismista kartellikapitalismiin, voisi jääkiekon kohdalla puhua siirtymästä pelistä kisailuna tai kilpailuna peliin konfliktina. Konflikti terminologisena keinona osoittaa, että pelin keskiöön nousee yhteisöllisyyden tai rituaalin sijaan aito eturistiriita kahden joukkueen välillä. Tämä ristiriita on nimenomaan voitto, joka on saatava itselle tai muuten edessä voi olla tuho.
Jotkut sanovat, että tämä tuo urheiluun sen ominaisen romantiikan. Näin onkin. Mutta toisaalta voiton ylikorostuminan uhkaa romuttaa toisenlaista romantiikkaa, sitä tiettyä irrationaalisuutta ja innovatiivisuutta, joka vaatii sellaista aikaa ja tilaa, jota ylirationalisoidussa maailmassa ei enää suoda.
On palattava kahteen suomalaisen jääkiekkovalmennuksen legendaan, Pekka Virtaan ja Raimo Summaseen. He omalla innovatiivisuudellaan edustavat tietyssä mielessä schumpeterilaista karismaattista, kutsumuksen ohjaamaa yrittäjää – eikä laskelmoivaa, ylitietoista utilitaristia.
Pekka Virta innovoi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä KalPassa täysin uudenlaista tapaa pelata jääkiekkoa, johon hän oli saanut inspiraatiota muun muassa jääpallosta. ”Jätön jättö” oli termi, joka tultiin tuntemaan KalPan pelistä, jota kukaan katsojista ei tuntunut ymmärtävän ja jolla ei alkuun liiemmin menestytty. Virran ideassa oli ripaus irrationaalisuutta, vaikka siinä oli pidemmän päälle suurta rationaalisuutta. 15 vuotta myöhemmin hän juhli lopulta Rauman Lukossa Suomen mestaruutta.
Raimo Summanen oli valmentajana niin ikään innovaattori, karismaattinen hahmo, jota kutsumus puski eteenpäin. Hän myös menestyi, mutta ei menestynyt viimeisellä visiitillään Helsingin IFK:ssa, josta hän sai potkut vuonna 2014. Summanen kuitenkin muistetaan IFK:ssa lanseeraamastaan luontoäidinjääkiekosta (Mother Nature Hockey), jonka periaatteita hän esitteli aikoinaan Ruudun haastattelussa (Linkki).
Ja kas, mitä löydämmekään: suurta pallopeliajattelua. Peli tapahtuu suhteessa mittakaavaan (etäisyydet, muodot) ja aikaan, Summanen valistaa. Nyt reilu kymmenen vuotta myöhemmin näemme, että jääkiekko, joka oli ollut pitkään mekaanisten rakenteiden peliä, on muuttunut peliksi, joka tapahtuu suhteessa – kas! – tilaan ja aikaan, eikä suhteessa ennalta määrättyihin koreografioihin.
Suuri nerous ja suuret innovaatiot perustuvat aina siihen, että kokeillaan jotain, joka alkuun uhmaa täysin toiminnan logiikkaa. Summanen oli aikaansa edellä. Tulokset olivat heikkoja, eikä HIFK:ssa riittänyt kärsivällisyys katsoa ja ihailla suuren visionäärin visiota.
Virta ja Summanen olivat varmasti tietoisia jääkiekkopelin tavoitteesta, voitosta. Mutta he eivät olleet siitä ylitietoisia. Heille oli vielä paikkansa, vaan ei ole heille eikä heidänlaisilleen enää.
Nykyinen teknologian ja datan aika vie elintilaa schumpeteriläiseltä irrationaaliselta innovatiivisuudelta. Kun valmentajien ja pelaajien panoksen on käännyttävä tuloksiksi ja kun kaikkea tekemistä voidaan mitata reaaliajassa hyvin tarkasti, rationaalisuuden kiistämätön voima vie mennessään. Pakkohan näin on toimia, kun kaikki muutkin toimivat.
Ei valmentaja uskalla kokeilla uutta, jos tulokset laahaavat ja data osoittaa välittömästi joukkueen suorituskyvyn heikentyneen suhteessa tavoitteeseen eli voittoon. Tappio tarkoittaa kuolemaa.
Kuinka voisimme pelata peliä ilman, että olemme ylitietoisia siitä, mikä on pelin tavoite, siis voitto?
Instituutioitten maailma
Arvatenkin siis sekä Schumpeter että Huizinga kritisoivat utilitaristista ajattelua. Eivätkä Summanen tai Virta pelillisine visioineen välttämättä perustaneet utilitaristisen – tai ainakaan lyhytnäköisen sellaisen – ajattelun pohjalle. Selkeän ja mitattavissa olevan hyödyn sijaan heitä ajoi eteenpäin innovatiivinen visio, kutsumus, jonkinlainen velvollisuus. Hyöty ehkä seurasi, jonkin ajan kuluttua, tai sitten ei.
Kun katsoo nykyisiä valmentajia Liigassa, schumpeteriläinen eetos on katoavaa tai jo kadonnutta kansanperintöä. Romanttinen kuva innovatiivisesta yrittäjästä häipyy prosessien, teknologian ja datan uumeniin. Valmentajat seisovat vaihtopenkin takana iPadit kourassa tutkimassa reaaliaikaista dataa ja videokuvaa pelistä. Urheilija mitataan hänen tuottamiensa lukujen valossa. Jos luvut eivät tyydytä, ovi löytyy käteni osoittamasta suunnasta.
Urheilu nähdään nimenomaan rationaalisena urheiluprosessina, jota kehitetään kuin instituutiota. Pelaajat ja valmentajat ovat koneiston osia. Henkilökohtainen sitoutuminen katoaa.
Vain instituutio on mahdollinen, koska vain instituutio kykenee tuottamaan toivotun lopputuloksen vallitsevassa ylitietoisuuden ja rationaalisuuden tilassamme. Ihminen ei ole mahdollinen koska ihminen ei ole instituutio. Näin sanoisi Paavo Haavikko.
Urheilussa voitolla on kaksinainen merkitys: voitto pelissä ja voitto taloudessa. Ja jääkiekkopeli ei luultavasti modernissa ammattilaisurheilussa olisi nykyisenlainen konfliktitilanne – siis vakava eturistiriitatilanne – jos siihen ei kytkeytyisi suuria taloudellisia panoksia. Pelin voittaja saa taloudellista hyötyä: palkintorahoja, sponsorisopimuksia, lisää katsojia halliin. Voittava pelaaja saa paremman sopimuksen ja enemmän rahaa. Kapitalismin ja urheilun voiton logiikat lankeavat vähitellen yhteen – joskin moni seikka osoittaa, että suomalaisessa jääkiekkoilussa ja palloilussa laajemminkin on vielä näiden kahden yhdistämisessä tekemistä. Suunta on kuitenkin selvä.
Huizinga moitti ammattilaisurheilua ja ammattilaisurheilijoita spontaanisuuden ja huolettomuuden katoamisesta. Kun urheilu muuttuu leikistä vakavuudeksi, se muuttuu puhtaaksi ”agonaalisten vaistojen ilmaukseksi”, josta kaikkoaa ”yhteistunteen ilmaus”. Arkaaisissa urheilun muodoissa säilyi siis tämä kaksiulotteisuus: vaikka jonkin pelin tavoitteena oli pelin voitto, tuo tavoite ei ikään kuin ottanut haltuunsa koko toimintaa ja eetosta, kuten on tapahtunut modernissa urheilussa. Tai kuten on käynyt Schumpeterin kuvaamassa kartellikapitalismissa, jota hallitsevat hahmottomat, rationaaliseen tehokkuuteen sitkeästi suuntautuneet suurkorporaatiot, joiden tietoisuus redusoituu kokonaan liikevoiton tavoitteeseen.
Siinä ei jää sijaa karismaattiselle yrittäjälle, romantiikalle.
”Instituutio tarkoittaa pienintä mahdollista yksikköä. Joka ei kuole. Käsitteen luokka: maailma, yritys, valtio, puolue.
Erillinen olento jolla on yksilölliset sormenjäljet ei ole havaittavissa oleva suure.”
– Paavo Haavikko
Kirjallisuutta:
Aro, Jari & Jokivuori, Pertti (2015): Klassinen sosiologia ja moderni maailma. Docendo.
Haavikko, P. (1973). Puhua, vastata, opettaa. Otava.
Huizinga, J. (1947). Leikkivä ihminen. Werner Söderström.
Kokkonen, J. (2025). Kamppailua kamppailun itsensä tähden. Pro gradu. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/bitstreams/28654f22-9044-4de3-976e-c7954dd80381/download
Ruuskanen, P. (2019). Joseph A. Schumpeter – kapitalismi muutoksena. Teoksessa: Kauppinen ym. toim. 1900-luvun saksalainen yhteiskuntateoria. Gaudeamus.
