Jääkiekossa on yhä vallallaan rytmipuhe. Puhutaan rytmeistä: toisinaan ne ovat nopeita, toisinaan hitaita, toisinaan viisikko ei ole samassa rytmissä, kenties joskus jokin joukkue käyttää monipuolisesti erilaisia rytmejä, kun taas toisella joukkueella rytmejä on vähemmän.
Rytmipuhe jääkiekossa tuntuu olevan enemmänkin hämärä abstraktio, jonka syliin on kaadettu jotain sellaista pelistä, mitä ei osata tai kyetä täsmällisesti ja territoriaalisen viitekehyksen kautta selittämään.
Mitä tarkoittaa territoriaalinen viitekehys? Se on yhtä kuin peli territoriaalisena konfliktina eli toimintana, jossa pyrkimys on pelivälineen vaikutuksella hallita tiettyjä alueita ja estää vastustajaa hallitsemasta tiettyjä alueita.
Rytmipuhe hävittää jääkiekon olemuksen invaasiopelinä. En tiedä, kuinka paljon tällaista rytmisyyttä havaitaan muissa invaasiopeleissä ja niistä keskusteltaessa, mutta esimerkiksi jalkapallossa tällainen rytmihöpinä kuulostaa ei niinkään ole valmentajien, pelaajien ja asiantuntijoiden huulilla.
Mikä on rytmi?
On etsittävä vastauksia estetiikan korkeammista muodoista.
Musiikissa on rytmi. 1800-luvun merkittävimpiin filosofeihin lukeutuva Arthur Schopenhauer analysoi musiikkia seuraavasti: melodia muodostuu kahdesta osatekijästä, rytmisestä ja harmonisesta. Rytminen on määrällinen, harmoninen laadullinen. Rytminen koskee sävelten kestoa, harmoninen niiden korkeutta – rytminen liittyy nuottikirjoituksessa siis pystysuoriin ja jälkimmäinen vaakasuoriin linjoihin.
Näin kirjoittaa Schopenhauer.
Musiikissa hänen mukaansa olennaisinta on nimenomaan rytminen elementti, koska se jo yksinään pystyy esittämään melodian.
Tätä voi kokeilla kotona: naputa sormella pöytää taa-taa-ti-ti (tahtilajissa 3/4). Se muodostaa jo hyvin alkeellisen melodian, jossa toki äänenkorkeuden vaihtelua ei ole ja on siksi varsin mitäänsanomaton melodiaksi. Jos otat käteesi kitaran ja soitat ensimmäisellä ja toisella iskulla (taa-taa) esimerkiksi A-äänestä ja viimeisen iskun (ti-ti) kolme puolisävelaskelta ylempää C-äänestä, saat jo vallan mainion melodian.
Schopenhauer sanoo: ”Rytmi on ajassa sitä, mitä symmetria on tilassa, nimittäin jakamista yhtäläisiin, toisiaan vastaaviin osiin.” Rytmi siis jäsentää aikaa musiikissa (kun taas harmonia äänen korkeutta.)
Jääkiekon rytmi
Jääkiekossa rytmi liitetään usein tiettyihin tapoihin hyökätä ja puolustaa. Esimerkiksi ns. viivelähtö on eräänlainen ”rytmi”, jolla joukkue voi ”rytmittää” peliään.
Minä en vain ole täysin varma, mitä rytmillä jääkiekossa aina oikeastaan tarkoitetaan. Se on hieno termi, jonka taakse voidaan piiloutua. Onko sillä muuta funktiota?
Ehkä asiaa voidaan tutkia yksittäisen pelaajan pelaamisen kautta. Ei ole tavatonta pallopeleissä sanoa, että jokin pelaaja on ”taitava rytmittämään peliä”. Tällä usein viitataan pelaajan kykyyn tehdä oikea-aikaisia valintoja pelissä: pelaaja osaa sulavasti valita, milloin syöttää eteenpäin, milloin taaksepäin, milloin itse kuljettaa ja houkutella vastustajaa lähemmäksi ja niin edelleen. Tämän kaiken on tietysti kytkeydyttävä pelin territoriaaliseen (tilalliseen) ulottuvuuteen: eri ajallisten valintojen on palveltava sitä, että loppuviimein joukkue kykenee hallitsemaan tiettyjä tiloja. Peli tapahtuu siis tilassa ja ajassa, ne ovat pelin ulottuvuudet (kuten musiikissa on aika ja äänenkorkeus).
Olennaista rytmin osalta on kuitenkin, milloin. Ja tämä aspekti yhdistää rytmikkyyden pallopeleissä rytmin perusluonteeseen ja -ulottuvuuteen, aikaan.
Jos tämä ajatus viedään joukkueen tasolle, joukkue, joka rytmittää peliään taitavasti, osaa toimia taidokkaasti suhteessa aikaan: milloin tehdä mitäkin. Joukkue, joka ”rytmittää” peliä, ei lyö monotonista taa, taa, taa -rytmiä – jossa taa voisi edustaa pitkää syöttöä eteenpäin –, vaan jonka rytmissä on vaihtelua ja siten väriä: esimerkiksi taa-ti-ti-taa (pitkä syöttö, lyhyt syöttö, lyhyt syöttö, pitkä syöttö).
Yhdessä rytmissä: jääkiekko ei ole koreografia – vai onko?
Jääkiekossa on tärkeää, että viisikko on samassa rytmissä, näin sanotaan. Sekametelisoppa seuraa, jos pakit pelaavat yhtä rytmiä, hyökkääjät toista, näin sanotaan.
Jääkiekkojoukkue on kuin sinfoniaorkesteri. Tietenkin koko orkesterin on oltava samassa rytmissä. Musiikki kuulostaa hirveältä, jos viulut soittavat yhtä, lyömäsoittimet jotain muuta ja kuoro hoilaa omaansa.
Sinfoniaorkesteri eroaa jääkiekkojoukkueesta siinä että orkesteri on koreografia, ja joukkue on dynaamisessa konfliktissa toista osapuolta vastaan. Joukkueenkin on mahdollista nojautua tietyssä määrin koreografioihin (mekanismeihin, esimerkiksi viivelähdössä tehdään tietyt liikesarjat) mutta pelin dynaaminen luonne ei koskaan mahdollista sitä että joukkue voisi pelata pelkkää koreografiaa. Eli peliä ei voi pelata nuoteista vaan peli perustuu vuorovaikutukseen vastustajan kanssa.
Jos vastustaja pelaa joukkueelta keinon A pois, on joukkueella oltava jokin muu keino tilanteen ratkaisemiseksi. Jos vastustaja hätistää kiekollisen pakin pois maalin takaa, eikä joukkue ehdi suorittamaan ”koreografiaansa”, on oltava muita keinoja toimia. Jos pakit alkavat toimia skenaario B:n mukaisesti, mutta hyökkääjät ovat edelleen skenaariossa A, sanotaan, että viisikko ei ole samassa rytmissä.
Tietenkin peli voidaan teoriassa pilkkoa miljooniin osiin, skenaarioihin ja mahdollisiin skenaarioihin, joihin kuhunkin voidaan rakentaa oma koregorafiansa. Jos vastustaja tulee tuolta, sitten me mennään näin – jos se taas tulee tuolta ja ottaa ton pois, me tehdään noin. Tämä siis teoriassa ja siinäkin heikosti: pelin on niin kompleksinen ja dynaaminen olio ettei sitä voi koskaan pilkkoa läpipuhki. Peliä ei voi koskaan täysin mekanisoida, koska ihmisistä muodostuvat kompleksiset järjestelmät eli joukkueet pitävät sisällään niin lukemattomia toimintamahdollisuuksia, että ainakaan ihmisaivoilla ei pystytä ottamaan haltuun jokaista skenaariota, jota kaukalossa voidaan nähdä.
Ne ovat aina uniikkeja.
Kauneus sittenkin polymetriikassa?
Juuri äsken tuhosimme polymetriikalta tai polyrytmiikalta* kaikki mahdollisuudet olla menestyvä lähtökohta jääkiekkoon tai musiikkiin. Siis on sekametelisoppa, jos viisikko tai orkesteri menee sisäisesti eri rytmissä.
Olimme liian hätäisiä arvioissamme, sillä voi olla niin, että suurin kauneus on nimenomaan polymetriikassa: eri rytmien sekoittumisessa tavalla, jossa ne kuitenkin ihmeellisellä tavalla löytävät toisensa.
Otetaan esimerkiksi kaksi raskaamman musiikin yhtyettä, AC/DC ja TOOL. AC/DC soittaa melko tunnistettavalla, yksinkertaisella ja helposti omaksuttavalla rytmillä, jossa pohjana on läpi valtaosan yhtyeen tuotannosta 4/4-tahtilajissa menevä peruskomppi aina toisinaan pienin fiksaatioin.
Jääkiekossa AC/DC:tä edustaisi pelitapa mallia rautalanka: kiekkoa plekseistä ulos ja korkeintaan pakki-pakki ja ylös. Yksinkertainen on toisinaan äärimmäisen kaunista ja tehokasta, mutta pidemmän päälle siitä kuitenkin uupuu jonkinlaista syvyyttä ja ulottuvuuksia.
AC/DC lienee yhä yksi soitetuimmista artisteista jääkiekkohalleissa. Ehkä se kertoo jääkiekosta jotain ominaista.
TOOL sen sijaan soveltaa varsin kompleksisessa musiikissaan eri rytmejä vierekkäin ja päällekkäin. Kappaleen sisällä tahtilaji saattaa siis muuttua lukuisia kertoja, ja mikä sitäkin huomionarvoisempaa on, että monet kappaleet perustuvat laulun, kitaran, basson ja rumpujen** eri samanaikaisiin rytmeihin, jotka ihmeellisellä tavalla lankeavat yhteen.
Bändi on koko ajan eri rytmissä, mutta silti musiikki toimii! Siinä on syvyyttä ja ulottuvuuksia.
Mitä tämä tarkoittaa jääkiekon kannalta? Ehkä kauneutta onkin se, että viisikko todella olisi hieman eri rytmissä niin, että joukkueella on aina sekä mahdollisuus pelivälineen kontrollointiin mutta myös uhkaa vastustajan hallitsemia alueita. Polyrytmiikka säilyttää mahdollisuuden vastustajan manipuloimiseen tilanteessa kuin tilanteessa. Sieltä löytyy aina uusi rytmi, jota kukaan ei ollut ennen kuullut.
Se on kuitenkin korkeamman tason estetiikkaa, jossa valmentajan koreografinen osaaminen mitataan: kuinka sisällyttää yhteen hetkeen monta rytmiä ilman, että musiikki muuttuu sietämättömäksi puuroksi, josta ei löydä rytmin rytmiä.
TOOLia harvemmin lätkähallin ämyreistä kuulee.
*Minua viisaammat musiikki-ihmiset tietänevät näiden kahden termin tarkemman eron. Tässä yhteydessä käytän niitä jokseenkin rinnakkain: polyrytmiikalla / polymetriikalla viittaan yleisesti siihen ilmiöön musiikissa, että kappaleessa on yhdistelty eri rytmejä. Wikipediamääritelmä polyrytmiikalle: Polyrytmi on kahden tai useamman itsenäisen rytmin kuuluminen samaan aikaan.
**Itse asiassa TOOLin polyrytmiikka voidaan jakaa vielä pienempiin osiin, sillä rummut ja rumpali Danny Carey tuottaa neljällä raajallaan jo hyvin kompleksista polyrytmiikkaa.
