Elämme tutkimuksen, tiedon ja informaation aikakautta. Näin on myös urheilun saralla: uutta – pääasiassa empiiristä – tutkimusta tehdään kaiken aikaa valtavalla intensiteetillä niin valmennustieteen, liikuntabiologian, pedagogiikan ja yhteiskuntatieteiden parissa.
Esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriö on rahoittanut Helsingin yliopiston tutkimushanketta ”Urheilijan hyvinvointi, kaltoinkohtelu ja oikeusturva”. Tässä, kuten nykyisin usein monessa muussakin hankkeessa, tarkastellaan urheilun parissa ilmeneviä ongelmia ja eettisiä rikkomuksia.
Mutta mitkä ovat ne lähtökohdat ja oletukset, joista käsin urheilua tutkimuksissa tarkastellaan?
Tarkoitukseni ei ole väittää, etteikö monenlainen tutkimus ole paikallaan tai etteikö urheilun parissa esiintyisi ongelmallisia toimintatapoja – niitä on valtavasti. Huoleni on ennemmin se, että minkälaisiin oletuksiin urheilun olemuksesta ja luonteesta tutkimuksessa sitoudutaan – vai sitoudutaanko mihinkään.
Urheilu on toki osa yhteiskuntaa mutta myös varsin omalakinen ilmiökenttänsä. Tappelemisesta julkisella paikalla saa syytteen; tappelemisesta jääkiekkokaukalossa jäähyn.
Tiede ilman sille perustana toimivaa filosofiaa, tieteenfilosofiaa ja tutkimuskohteen ontologista jäsennystä ei pidemmän päälle ole mielekästä tiedettä. Ilman käsitteellistä ja filosofista analyysia tutkittavasta ilmiöstä tai ilmiökentästä, on tosiasiassa mahdotonta lopulta tutkia ilmiötä tai ilmiökenttää adekvaatilla tavalla.
Urheilun tutkimuksessa lainataankin teoreettisia oletuksia usein muilta tieteenaloilta. Siihen on kaksi syytä: urheileminen on inhimillistä toimintaa, johon on mahdollista soveltaa muilla tieteenaloilla saavutettuja lähtökohtia, mutta toisaalta urheilun tutkimukselta itseltään saattavat puuttua perustavat lähtökohdat tarkastella urheilua.
Kärjistäen urheilua ja sen ilmiökenttää ei ole jäsennetty kuin yhdestä näkökulmasta, individualistisesta: urheilijan fenomenaalinen maailma, urheilijan psyykkis-henkinen oleminen, urheilijan liikkuminen biologisena, mekaanisena tapahtumisena. Olkoonkin niin, että yksilöurheilun kysymyksissä näistä näkökulmista on apua, joutuvat joukkuepallopelit eräänlaiseen tyhjiöön.
Joukkuepallopeleissä joukkueet kilpailevat vastakkain.
Tyhjiö
Suomalaisessa urheilun ja valmennuksen filosofisessa tutkimuksessa on yksi uraauurtava teos: vuonna 1995 julkaistu Jyri Puhakaisen väitöskirja Kohti ihmisen valmentamista.
Puhakaisen jälkeen on tutkimuksellinen tyhjiö. Tampereen yliopistossa 1990-luvulla vaikuttanut liikunta- ja urheilufilosofinen tutkimusyksikkö on sekin historiaa, ja nyt urheilun ja liikunnan filosofinen tutkimus on Suomessa vähäistä ja hajallaan. Puhumattakaan siitä, että joukkuepallopelien erityislaatuisuuteen olisi suunnattu erityistä huomiota.
Myöskään Puhakaisen työ ei juuri kykene vastaamaan niihin erityislaatuisiin kysymyksiin, joita joukkuepallopelien ilmiökenttään liittyy. Puhakainen mainitseekin, että urheilun tutkimuksessa ei ole liiemmin kiinnitetty huomiota ”niihin monimutkaisiin vuorovaikutussuhteiden verkostoihin”, jotka joukkueurheilussa vallitsevat. Tämän kokonaisuuden tarkastelussa hän toivoo, että avuksi otetaan ”niitä yksilön ja yhteisön suhteita koskevia lähestymistapoja, joita esiintyy ihmistutkimuksen ja ihmistyön alueilla”.
Puhakaisen tarkastelu sen sijaan kohdistuu ennen muuta urheilevaan ihmiseen – ei ihmisistä muodostuvaan yksikköön, joukkueeseen. Hän kyllä vastaa kysymykseen siitä, mikä on ihminen, siis (yksilö)urheilussa valmennuksen vaikutuksen kohteena oleva olento. Kysymys siitä, mikä on joukkue, jää avoimeksi.
Joukkueen dynamiikkaa ja joukkueen suhteutumista toiseen vastaavanlaiseen yksikköön pelissä on jäsennettävä jollain muullakin tavalla kuin kysymyksellä ihmisestä. Kysymys siitä, miten yksilö suhteutuu ryhmänsä sisällä toisiin ihmisiin, on niin ikään joukkuepallopeleille keskeinen mutta urheilun filosofisessa tutkimuksessa pitkälti laiminlyöty.
Liikunnan ja urheilun filosofiassa on ollut valloillaan eksistentiaalis-fenomenologinen, Husserliin ja Heideggeriin pohjaava traditio, jonka sovellutuskyky sosiaalista todellisuutta koskeviin ilmiöihin on hyvin rajallinen. Joukkue on hyvin erityislaatuinen yhteisö, joka koostuu monesta yksilöstä. Tällaiseen ilmiöön tarvitaan tueksi esimerkiksi yhteiskuntafilosofiaa, poliittista filosofiaa, sosiologiaa ja sosiaalipsykologiaa. Joukkue on sosiaalinen ilmiö, ja siksi sen tutkimuksessa toistuvat sosiaali- ja yhteiskuntatieteiden klassikkoprobleemat yksilön ja yhteisön välisestä suhteesta, vapaudesta, rakenteista, toimijuudesta ja niin edelleen.
Pallopeli konfliktina
Jos ryhdytään tutkimaan esimerkiksi joukkueurheilussa ilmeneviä eettisiä ongelmia vailla perustaa ymmärtää joukkueurheilun erityistä luonnetta, on riskinä se, että ilmiötä tarkastellaan yksinomaan muualta omaksuttujen eettisten normien valossa. Samalla tultaisiin sivuttaneeksi urheilun ominaislaatu – ja sen monessa mielessä risteävä arvomaailma muuhun yhteiskuntaan nähden. Tuloksena olisi sekamelska.
Koripallovalmentaja Tuomas Iisalo on todennut vuonna 2020 ELMO-lehden haastattelussa osuvasti:
”Kilpaurheilussa, invaasiopelissä, pyritään vastustajaa iskemään sen kaikista haavoittuvaisimpiin ja heikoimpiin kohtiin. – – Käytännössä puhumme erilaisista tavoista ’kiusata’ vastustajaa. Bullying-termin voisi suomentaa ’yliotteen hakemiseksi’, koska kyse on juuri siitä. Korostan, että se ei ole hyväksyttävää millään elämän osa-alueella ihmisen elämässä, mutta se on urheilun ydin, koska urheilussa puhutaan kahden joukkueen välisestä konfliktista, kahden joukkueen välillä tapahtuvasta invaasiotoiminnasta.”
Sanoissaan Iisalo tulee jo sitoutuneeksi filosofiseen ja ontologiseen kantaan joukkuepallopelin essentiasta, olemuksesta. Se on konflikti.
Mikä on konflikti ja miten konflikti tulisi ymmärtää joukkuepallopeleissä kahden joukkueen välisenä suhteena? Olen pro gradu -työssäni tutkinut konfliktia jalkapallopelin ontologisena lähtökohtana (vastakohtana leikille). Tutkimusta aiheesta on niin Suomessa kuin kansainvälisesti vähän.
Ongelma ei kosketa vain urheilusta ja sen ilmiökentästä tehtävää akateemista empiiristä tutkimusta, vaan myös teoreettista ja käytännöllistä työtä, jota tehdään esimerkiksi seuroissa tai lajiliitoissa. Kuinka voidaan rakentaa valmennuslinjaa tai -metodia ilman jäsennystä vaikutuksen kohteena olevasta ilmiöstä: pelistä, joukkueesta, pelaajasta? Jonkinlainen ontologinen vakaumus on oltava, mutta sitä ei välttämättä tuoda julki tai se otetaan annettuna ympäröivästä kulttuurista.
Filosofia operoi aina käsitteiden ja abstraktioiden tasolla. Se on filosofisen ajattelun koti. Kysymyksiä modernin urheilun luonteesta tai sen suhteutumisesta ympäröivään yhteiskuntaan ei voida tutkia tai ratkaista empiirisesti, vaan ne ovat aina filosofisen tarkastelun piiriin kuuluvia, lopulta argumentatiivisia kysymyksiä.
Että peli on konflikti, ei ole empiirinen väite.
