Juuso Kokkonen: Jaahas, Suomen miehet voittivat olympialaisten jääkiekosta kiintiöpronssin. Se on suomalaisille varsin sopiva, suorastaan korvamerkitty palkinto, joka tällaiselle melankoliselle sielunmaisemalle voidaan myöntää: se on ihan mukava palkinto, mutta muistuttaa aina siitä, että on vielä pari meitä parempaa. Olympialaisissa vain Ilkka Herolan ja Eero Hirvosen hopea rikkoi tämän kaavan. Onneksi eivät kultaa sentään voittaneet.
Kuten olympialaisissa on tapana, vain urheilijat saavat mitalin. Antti Pennanen ei saanut mitalia. Onko tässä jotain erityisen kuvaavaa?
Tuuli Jussila: Pennanen sai paljon kuraa niskaansa jo ennen turnausta ja turnauksen aikana, erityisesti Slovakia-tappion jälkeen, mutta joukkue saavutti silti hyvän tuloksen. Ei tätä tulosta saatu aikaan vahingossa.
Pennasesta on puhuttu paljon mediassa, ja hänessä on paljon kiinnostavia aspekteja. Pennasen valmennusotteessa oli jonkinlaista palvelevan johtamisen henkeä. Hän oli fasilitaattori, mahdollistaja, joka tässä turnauksessa antoi estradin pelaajille. Tämä oli pelaajien turnaus, ja vain pelaajat siitä mitalit saivat.
JK: No nyt on hienoja termejä! Pennanen haastattelusta toiseen korosti sitä, kuinka pelaajat tekivät asioita x, y ja z. Kiinnitin huomiota esimerkiksi pronssiottelun jälkeen Pennasen sanoihin haastattelussa. Hän sanoi kutakuinkin, että ”erätauolla pelaajat varmasti tekivät paljon töitä ettei passivoiduttu kolmannessa erässä”. Siis pelaajat tekivät, varmasti! Ihanko varmasti? Olitko, Antti, itse todistamassa?
Slovakia oli siis tehnyt ennen erätaukoa kavennusmaalin, ja riskit olivat olemassa sille, että sieltä olisi hurmoksella tultu päätöserässä tasoihin. Ei tultu.
Mutta mitä ihmettä on palveleva johtaminen ja miten se liittyy Pennasen Leijoniin?
TJ: Palveleva johtaminen 70-luvulla syntynyt johtamisteoria, jonka mukaan johtajan (tai pomon tai esihenkilön) tulisi olla alaistensa palvelija. Johtajan ensisijainen rooli ja tarkoitus on huolehtia siitä, että alaisilla on kaikki tarpeellinen työn tekemiseen. Tällainen johtamistyyli sopii ensisijaisesti asiantuntijatehtävissä työskenteleviin tiimeihin, ja se on laajasti käytössä ainakin IT-alalla.
Voidaan ajatella, että suomalaiset pelaajat ovat niin kovia asiantuntijoita alallaan, että heihin palveleva johtaminen jopa toimii jossain määrin. Suomalaiset pelaajat lisäksi ovat omaksuneet tietynlaisen kulttuurin. Sellaisen joukkuekulttuurin, jossa jokainen sitoutuu hoitamaan oman tonttinsa. Tuskin Leijoniin kovin helposti syntyy sellaista kulttuuria, että poljetaan joukkuekavereita nostaakseen itseä.
JK: Aivan, asiantuntijoita! Mitäpä näitä maailman parhaita pelaajia ruveta sörkkimään, sen kuin laitetaan lauma kaukaloon pelaamaan, voidaan itse samalla katsoa tätä maailman parhaiden turnausta aitiopaikalta!
No, ei asia tietenkään ole näin, vaan tietty, varsin perinpohjainen filosofia Pennasen valmennuksen taustalla on. Vuosi sitten hän avasi sitä kiinnostavasti Raiko Häyrisen jutussa. Kuten totesit, valmentaja on tällaisessa viitekehyksessä eräänlainen fasilitaattori, joka toimii laumalle mahdollistajana.
TJ: Juuri tuo Pennasen valmennusfilosofia, jota hän tosiaan on esitellyt monessa lehtijutussa, on saanut minut pohtimaan jääkiekkovalmennuksen ja palvelevan johtamisen yhteneväisyyksiä.
Tämäkö on nykyjohtamisen tavoite: johtaja pyrkii tekemään itsestään ikään kuin turhan tai yhdentekevän?
JK: Minä puhuisin Pennasen yhteydessä, että itse asiassa hän teki itsestään jumalan. Hän on voima, joka on olemassa, mutta jota ei näe, piilossa, näkymättömissä; voima, joka vaikuttaa välillisesti. Häneen voi joko uskoa tai olla uskomatta tai suhtautua agnostistisesti. Ei jumala tarvitse mitalia, sellainen on maanpäällisten kuolevaisten palkinto.
Pennanen on laumanjohtaja, joka omassa tornissaan tupakki suussa rennosti katsoo laumansa touhuamista. Hän luottaa laumansa viisauteen, ja miksi ei luottaisi, kun lauma on viisas.
TJ: Nämähän olivat vaatimattomia sanoja Pennasesta. Tällainen ”jumaluus” ei kai olisi mahdollista ilman sitä, että joukkue on jo lähtökohtaisesti jollain tavalla yhtenäinen ja yhteiseen päämäärään sitoutunut – ei pelkästään ajatuksen tasolla vaan konkreettisessa toiminnassa. Monet näistä pelaajista on ollut voittamassa Suomen paidassa maailmanmestaruuksia miehissä ja junioritasolla, ja se tietynlainen joukkuepelaamisen kulttuuri tulee monen sukupolven jatkumona.
JK: Minusta pronssipelissä näkyi iso ero. Varmaan Slovakialla väsymyskin painoi, mutta Suomi jyskytti yhtenäisellä, tiiviillä viisikolla alusta loppuun, kun Slovakia iski toivottomin harppuunahyökkäyksin. Suomalaiset pelaajat ovat sisäistäneet koko Leijonapolun ajan pallopelien todellisuusperiaatteen (oman mielihyväperiaatteen kustannuksella) niin, että tällaisessa turnauksessa ilman merkittäviä interventioita suomalaiset pelaavat jo lähtökohtaisesti tietyllä tavalla. Ehkä ennakkoon Mikko Rantanen ja Rasmus Ristolainen saattoivat olla pieniä kysymysmerkkejä. Rantasen kohdalla puhuttiin jossain vaiheessa peliajoista. Mutta ei tästäkään kaksikosta ollut mitenkään rikkomaan joukkueen telosta.
Ainoa särö olisi ollut Patrik Laine, joka on anomalia, niin vahvasti mielihyväpelaaja. Hän on Leijonapolun aikana ollut se pelaaja, joka huutaa valmentajille vittua ja näyttää keskisormea. Pennasen pelastus oli, että Laine ei ollut pelikunnossa eikä siksi tullut valituksi joukkueeseen. Neljän maan turnauksen mahalasku kulminoitui paljon Laineeseen, sen näki Pihtiputaan mummokin.
TJ: Tällä tavalla Leijonat ei kuitenkaan ollut sen ihmeellisempi kuin osiensa summa. Eli vaikka Kanada-pelissä Suomi oli lähellä, todellinen itsensä ylittäminen ei näistä lähtökohdista olisi ollut mahdollista tai kovin todennäköistä.
JK: Kanada-pelissä oltaisiin tarvittu todella iso venyminen, mutta pelillisesti Suomella ei ollut sellaisia työkaluja, joilla Kanadaa oltaisiin toden teolla pystytty horjuttamaan – sikäli kuin sellainen on edes todellisuudessa mahdollista. Ennakkoon Suomella oli turnauksen neljänneksi vahvin joukkue. Ruotsi vähän kyykkäsi, joten lopputulos oli ihan ansaittu ja odotustenmukainen.
TJ: Aivan, olen samaa mieltä. Näetkö, että Ruotsilla valmennus epäonnistui? Entä mitä sanot pohjoisamerikkalaisten suorituksista? Muistan vuoden 2019 MM-kisoissa, että jommankumman maan valmentaja sanoi minulle haastattelussa, että päävalmentajan suurin ongelma on se, että seurajoukkueissaan isojen tähtien rooliin tottuneet jätkät joutuvat maajoukkueessa jarruketjuun.
JK: Ruotsilla on enemmän mielihyväpelaajia, mutta ne eivät ole kuitenkaan aivan sellaisia pohjoisamerikkalaisten veroisia. Ruotsilla ei myöskään ole maajoukkueissa yhtä vahvaa pelaamisen ja sitoutumisen kulttuuria kuin Suomella, näin sanoisin. Sieltä myös puuttui tietynlaista johtajuutta. Gabriel Landeskog ei ymmärrettävästi ollut huippuvuosiensa iskussa. Ruotsi jäi kellumaan sellaiseen välitilaan, jossa se ei oikein ollut mitään.
Pohjoisamerikkalaisilla ei minusta näkynyt sellaista dissonanssia, jota kuvaat. Ehkä siellä on ruvettu johtamaan enemmän roolitusten kautta. Ainakin Yhdysvallat jätti joukkueestaan kokonaan pois kovia maalintekijöitä NHL:ssä.
TJ: Voidaan siis ehkä jopa sanoa, että Pennasen valmennusfilosofia saattaa toimia paremmin Leijonissa kuin missään muussa maajoukkueessa. Sekin taitaa olla jo jotakin, se.
Joka tapauksessa näen Pennasen valmennusfilosofian mielenkiintoisena niin urheiluvalmentamisen kuin yritysjohtamisenkin kannalta. Uskon, että tulemme pohtimaan ja analysoimaan hänen työtään vielä monesti eri näkökulmista.
