On toimittava oikein. Mutta mikä on oikein missäkin tilanteessa tai kontekstissa?
Jääkiekkoilija tekee oikein aiheuttaessaan fyysisyydellä, taklaamisella ja kovuudella vastustajalle epämiellyttävää fyysistä aistimusta, kipua, ja tunnetta, pelotetta – saadessaan vastustajan tällä tavalla horjumaan tasapainotilastaan.
Vai tekeekö? Jääkiekkokaukalon ulkopuolella tällaista toimintaa yleisesti pidettäisiin vääränä.
Kyse on partikulaarisen ja universaalin hyvän suhteesta. Urheilussa hyvä ja tavoiteltava saattavat erota siitä, mitä universaalisesti pidämme ihmiselle hyvänä. Silti ihmiset hakeutuvat urheilun pariin. Onko kuitenkin niin, että urheilu sisällyttää itseensä jotain sellaista, joka olisi universaalisesti hyvää mutta jota ei voi ”tavallisessa elämässä” ilmentää?
Suomen urheilun eettinen keskus (SUEK) järjesti ”Urheilun kriittinen piste” -seminaarin 30.9., ja paikalla oli keskustelemassa eri urheilutoimijoita ja toimittajia urheilun eettisyydestä ja erilaisista eettisistä ongelmakohdista.
Urheilun etiikka on pinnalla. Mediassa on viime vuosina riepoteltu lukuisilla tapauksilla, joissa esimerkiksi valmentajien niin sanottua epäasiallista käyttäytymistä on tuotu esiin.
Urheilun eettinen keskustelu kuitenkin pyörii ympyrää, eikä siinä tunnuta pääsevän kiinni urheilun ontologiseen ytimeen, jonka kautta tiettyjä eettisiä ongelmakohtia voitaisiin lähestyä ja ratkoa mielekkäästi. Keskustelu leijuu ulkokehällä ja saattaa siksi tuntua irralliselta.
Pintaa syvemmälle eettisessä keskustelussa
Eräs SUEKin seminaarin puhujista, Iltasanomien ja Helsingin Sanomien urheilutoimituksen päällikkö Vesa Rantanen totesi: ”Urheilussa ei ole mitään eettistä!”
Hän viittasi siihen, että urheilu perustuu huijaamiseen, puijaamiseen. Siis vastustajan huijaamiseen, mikä olisi monessa muussa yhteydessä varsin moraalitonta: siis se, että pyrkii saavuttamaan oman päämääränsä toisen kustannuksella ”kaikin mahdollisin keinoin”. Urheilussa niin on, toki sääntöjen ja eetoksen rajoissa. Nekään tosin eivät ole staattisia olioita, vaan rajat ovat alati venytettävissä.
Koripallovalmentaja Tuomas Iisalo on kuvannut invaasiopelejä kiusaamisen (bullying) käsitteen kautta. Muussa elämässä kiusaaminen ei ole hyväksyttävää, mutta invaasiopeli perustuu vastustajan kiusaamiseen ja vastustajan heikkoihin kohtiin iskemiseen.
Itse olen käsitellyt urheilun ja invaasiopelien olemusta kamppailun, territoriaalisuuden ja väkivallan näkökulmista. Onko ihmiselle kuitenkin hyvää ja tavoiteltavaa jonkinlainen (fyysinen) kamppailu, vastakkainasettelu?
Oman edun silmitön tavoittelu nähdään yhteiskunnassa moraalittomana. Sen edellytyksenä, että toimimme oikein, on usein se, että luovumme oman edun tavoittelusta yhteisen edun nimissä.
Modernissa huippu-urheilussa asetelma on tavallaan päälaellaan: se perustuu oman edun tavoitteluun toisen kustannuksella. Minun voittoni on sinun tappiosi. Urheilu on institutionalisoitua oman edun tavoittelua.
Urheilun etiikka kysyy, mikä on hyvää urheilussa, siis tavoiteltavaa.
Väitän, että Suomessa ei ole riittävän syvällistä ja kokonaisvaltaisesti jaettua ymmärrystä hyvästä, johon urheilussa pyritään. Erilaisten eettisten ongelmien ja väärinkäytösten perusta on ymmärtämättömyydessä urheilun etiikasta.
Kun lähtökohta ei ole se, että ymmärrämme konfliktin olemuksen ja olemme sen edessä nöyriä, vallakäyttö rönsyilee tavalla, joka ei palvele tarkoitusta ja päämäärää. Esimerkiksi valmentaja ei toimi moraalisen imperatiivinsa mukaisesti.
Toisaalta kitkaa voi aiheuttaa myös se, että urheilujärjestelmällä ja urheilijoilla ja heidän perheillään on risteävä näkemys urheilun hyvästä ja päämäärästä, mikä ilmenee tai mikä käsitetään sitten ”eettisenä väärinkäytöksenä” tai muuna vastaavana.
Toinen ongelma voi piillä praktisessa syllogismissamme, ennen kaikkea faktapremississämme. Meillä on oikea ja hyvä päämäärä, mutta liian vähän tietoa oikeista keinoista.
Praktinen syllogismi
Aristoteleen muotoilema ihmisen intentionaaliseen toimintaan liittyvä looginen ajatusmalli. Ihmisellä on jokin päämäärä ja käsitys keinoista, joilla päämäärä saavutetaan.
Kaava kulkee näin:
(Arvopremissi): Haluan saavuttaa A:n.
(Faktapremissi): Jotta voin saavuttaa A:n, täytyy tehdä B.
ERGO: Ryhdyn tekemään B:n.Tällöin kyse on ammattimaisuudesta ja toisaalta kulttuurista. Emme ole urheilukulttuurina kultivoituneet tasolle, jossa tietäisimme riittävän hyvin, miten saavutamme päämäärämme. Väärinkäytösten taustalla onkin tietämättömyys, osaamattomuus.
Urheilun etiikasta puhutaan paljon, mutta usein keskustelu jää pintapuoliseksi ”vastuullisuuden” ynnä muiden termien ja hokemien lausunnaksi. Se kielii siitä, että eettinen keskustelu on irtautunut juuristaan, filosofiasta.
Etiikka ei ole hirveän vaikeaa mutta metaetiikka on.
