Mikä ihme saa urheilijat urheilemaan päivästä toiseen? Mikä saa huippujääkiekkoilijan siirtämään kehoaan illasta toiseen sirkusteltasta toiseen – kamppailemaan vimmatusti jäällä kumilätkän perässä, äärimmäisessä psyykkisessä ja fyysisessä paineessa?
Yksi vastaus olisi se, että urheilija tai jääkiekkoilija tässä toteuttaa itseään, omaa aitoa itseään, omia haaveitaan, leikkiviettiään. Monihan haaveilee olevansa ammattijääkiekkoilija.
Mistä tällainen haave itse asiassa saa pontta? Ehkä lapsena jääkiekkokaukalo vaikuttaa leikin maailmalta. Huipputasolla se on kuitenkin kaukana siitä.
Leikkivietin sijaan huippu-urheilu ilmentää enemmänkin neuroottisuutta: se on vimmattu, äärimmilleen viritetty maailma, joka elää mittaamisesta, laskemisesta, voitosta ja tappiosta.
Huippu-urheilu, joka perustuu voittamisen projektiin, ei suuntaa ihmistä kohti tämän varsinaista minuutta. On peräti päinvastoin, esittää suomalainen fenomenologi Timo Klemola: kilpa- ja huippu-urheilussa itse määrittyy muiden kautta. Urheilu perustuu itsen mittaamiseen suhteessa toisiin.1 Tämä vieraannuttaa ihmistä varsinaisesta minuudestaan.
Klemolan analyysi on eksistentiaalinen ja pohjaa saksalaisen filosofin Martin Heideggerin ajatteluun. Jotta tässä yhteydessä vältämme fundamentaaliontologisen kaninkolon, ottakaamme tarkastelustamme jokunen ontologinen taso pois ja palatkaamme lähemmäksi maan pintaa.
Hermoenergia
Psykologi Arthur Janov kehitti 1970-luvulla kiinnostavan ja omana aikanaan paljon huomiota saaneen ”primaaliterapeuttisen” menetelmän, jolla hän paransi potilaitaan neurooseista.
Janovin primaaliterapeuttisen menetelmän sijaan on tässä yhteydessä kiinnostavampaa tarkastella hänen käsitystään neuroosista ja jännittyneisyydestä ja pohtia, kuinka huippu-urheilu kytkeytyy ihmisen perustavaan neuroottisuuteen.
Janovin psykologisen teorian ydinajatus kulkee suurin piirtein näin: Ihminen joutuu pienestä vauvasta lähtien ”varastoimaan” perustunteitaan, koska hän ei voi niitä aina ilmaista sillä tavoin ja siinä laajuudessa kuin tunne edellyttäisi. Tunne sullotaan sisään ja ajan myötä ne kumuloituvat ja ryhtyvät ilmaisemaan itseään kehollisena ja psyykkisenä jännittyneisyytenä ja neuroottisena käyttäytymisenä. Janovin oma terapia pyrki vapauttamaan ihmisen perustuskan ja siten purkamaan neuroottista käyttäytymistä.
Perusajatus – purkamattomien tunteiden kääntyminen sisäänpäin – ei ollut aikanaan mikään uusi. Se on esiintynyt jo esimerkiksi Sigmund Freudilla ja Friedrich Nietzschellä.
”Kaikki vaistot jotka eivät purkaudu ulospäin, kääntyvät sisäänpäin – juuri tätä minä sanon ihmisen sisäistymiseksi.”
– Friedrich Nietzsche2
Kysymys siitä, missä määrin kilpa- ja huippu-urheilu ovat vielä ihmisen leikkivietin toteuttamista ja missä määrin jännittyneisyyden ja neuroottisuuden ilmentymä, on kiinnostava. Missä kohtaa suorituksen optimoinnissa loikataan yhdeltä alueelta toiselle?
On niin, että ihmiselle jokseenkin luontaista on kehollisuuden kautta itsensä ilmaiseminen sekä toisaalta toisia vastaan kilvoittelu. Jokin laadullinen hyppäys kuitenkin tapahtuu, kun kehollinen ilmaisu kääntyy kehon suorituskyvyn maksimoimiseksi ja optimoimiseksi ja kun kilvoittelu, agon3, kääntyy raastavaksi kamppailuksi, antagoniksi4.
Huippu-urheilija ei voi tyytyä siihen, mitä nyt on, koska tämän päivän voittaja voi olla huomisen häviäjä.
Huippu-urheilijan on koko ajan tehtävä jotain: huollettava kehoa, tankattava sitä, tehtävä harjoitteita, pelattava, urheiltava, palauduttava. Janovin psykologista teoriaa seuraten voisimme sanoa huippu-urheilijan alati purkavan hermoenergiaansa, joka saa polttoaineensa perustuskasta.
”Tiedämme energian häviämättömyyden lain perusteella että energiaa ei voi tuhota, sitä voi vain muuntaa. Minä näen alkuperäiset perustunteet pohjimmiltaan neurokemiallisena energiana, joka on muunnettu kineettiseksi tai mekaaniseksi energiaksi joka aiheuttaa jatkuvaa fyysistä liikehdintää tai sisäistä painetta. – – Tämän paineen tunteen takia niin monet neurootikot tuntevat itsensä kiihtyneiksi tai hämmentyneiksi, sen vuoksi he eivät voi istua hiljaa ja sen takia heidän täytyy jatkuvasti tehdä jotakin.”5
Trauma urheilun polttoaineena
Mikä on alati omaa suorituskykyään kehittävän ja optimoivan huippu-urheilijan liikkeelle paneva voima? Mistä syntyy vimma?
Kuluttaako jääkiekkoilija kaukalossa pois ”hermoenergiaansa”? Sama peruskysymys voidaan ulottaa ylipäätään kaikenlaisiin inhimillisiin toimintoihin, joissa pyritään jollain tavalla ”huippusuoritukseen”: on kyse sitten taiteesta, musiikista, runoudesta, tieteestä. Yhdistämme herkästi esimerkiksi runoilijoihin tietyn mielenmaiseman, synkkyyden ja trauman, joka ajaa runoilijaa runoilemaan, perustuskastaan käsin.
Voisiko ”terve” tai ”normaali” olla huippu-urheilija, uraauurtava filosofi tai syvällinen runoilija?
Janovin mukaan – kun kerran energiaa ei voi tuhota – perustunteet, jotka eivät alun perin päässeet purkautumaan, kerrostuvat hermoenergiaksi ja jännitykseksi. Jännitystä voi hänen mukaansa purkaa esimerkiksi ”pelaamalla käsipalloa tai tennistä”. Se ei kuitenkaan ratkaise perustavaa ongelmaa, ja siksi jännityksen purkaminen jää pysyväksi, jatkuvaksi toiminnaksi.
”Vertaan sellaisia ihmisiä, jotka ovat kiihkeästi paneutuneet juoksemiseen jännityksestä vapautuakseen, kanaan jonka kaula on katkaistu ja joka vielä liikkuu.”6
Uskallan väittää, että Janov olisi sitä mieltä, että moderni huippu-urheilu perustuu hermoenergian ja jännityksen purkamiseen. Urheilu saa polttoaineensa traumasta. Villinä ajatusleikkinä: jos veisimme huippu-urheilijat Janovin primaaliterapiaan, meiltä loppuisi huippu-urheilu siinä muodossa kuin sen tunnemme.
Janov kuvaa ihmistä, joka on ”normaali”, siis jolla ei ole purkamatonta jännitystä tai hermoenergiaa. Normaali ihminen on oma itsensä, aito, puolustautumisesta, jännityksestä ja kamppailusta vapaa. Tyytyväisyys tekee normaalista rentoutuneen. Neurootikko sen sijaan elää tyytymättömänä jatkuvassa kamppailun maailmassa.7
”Neurootikko saattaa haluta juoda tai tupakoida, hän saattaa haluta mainetta, valtaa, oppiarvoja tai nopeaa autoa – kaikki peittämään tyhjyydestä, arvottomuudesta, voimattomuudesta tai jostakin muusta johtuvaa tuskaa.”8
Onneksi meillä on traumoja niin meillä on urheilua. Jääkiekkokaukalo on epäaidon minuuden temmellyskenttä.
1) Ks. Timo Klemola (1991). Liikunta tienä kohti varsinaista itseä. Tampereen yliopisto.
2) Friedrich Nietzsche – Moraalin alkuperästä, 2. §16.
3) Nietzsche kirjoittaa antiikin Kreikan agonaalisesta kilpailusta, joka eroaa hyvin perustavanlaatuisesti modernin yhteiskunnan kilpailusta. Ks. Tarmo Kunnas (1981). Nietzsche – Zarathustran varjo.
4) Olen omassa filosofisessa työssäni esittänyt, että modernia urheilua leimaa agonaalisen suhteen muuttuminen antagonistiseksi. Ks. Juuso Kokkonen (2025). Kamppailua kamppailun itsensä tähden.
5) Arthur Janov ([1970] 1990). Huuto sisimmästä, s. 52-53.
6) Emt.
7) Emt., s. 130.
8) Emt., s. 143
