Suomalaisen jääkiekon on viimeisen parin vuoden aikana laittanut – voitaisiinko sanoa jälleen – sekaisin yksi seura, Helsingin Jokerit.
Liiga päätti muutama viikko sitten sarjajärjestelmäuudistuksesta, ja voitaneen väittää, että paine sarjajärjestelmä uudistamiseen ryöpsähti lopulta nimenomaan Jokerien myötä. Kaikki tietävät, että seuran taloudellinen arvo Liigalle ja suomalaiselle jääkiekolle on valtava, onhan kyseessä yksi suomalaisen palloilun suurimmista ja tunnetuimmista brändeistä.
Lopputulos oli kauniisti siloteltu: Jokerit saatiin Liigaan ilman, että manööveri vaikutti silkalta kabinettinousulta. ”Viime kauden Mestis-mestarille” annettiin nyt mahdollisuus hakea Liiga-lisenssiä. Jokerit voitti Mestiksen, joten nousuhan on tapahtunut ”pelaamalla”, urheilullisin perustein!
No, se politiikasta. Siirrytään filosofiaan.
Marginaaleissa virnuileva narri
Narrilla on kummallista vetovoimaa, valtaa. Se ihmetyttää, herättää ihailua, ärsytystä, halveksuntaa – kaikenlaista tietoista ja tiedostamatonta.
Jokerien narrilogo on visuaalisesti yksi jopa maailman mittapuulla vetoavimmista ja tyylikkäimmistä seuralogoista. Asian on noteerannut esimerkiksi The Hockey News -lehti useissa listauksissaan.
Narri on ennen muuta historiallinen hahmo, joka paikannetaan usein keskiajan hoveihin. Niissä narri toimi viihdyttäjänä. Laajemmin narrilla viitataan usein ihmisiin, jotka jollain tavalla toimivat velmuilevasti, erikoisesti, rajoja rikkovalla tavalla.
Suomalainen humanistifilosofi Jarno Hietalahti on parissa teoksessaan sivunnut narrin filosofiaa. Hän esittää, että narri on olento, joka liikkuu yhteiskunnan marginaaleissa. Narri ei varsinaisesti kuulu yhteisöön mutta ei ole täysin ulkopuolinen tarkkailijakaan. Enemmänkin narri velmuilee ja tasapainoilee kepeästi vakavuuden ja leikin välillä, kääntää vakavan leikiksi ja leikin vakavaksi.
Tässä mielessä narri edustaa vapautta: ihminen ei ole sidottu johonkin tietynlaiseen olemisen ja asennoitumisen tapaan, vaan ihmisellä on aina mahdollisuus kurottautua sieltä pois. Modernissa huippu-urheilussa leikki, eli peli, on kääntynyt vakavuudeksi, kuten olen gradussani esittänyt. Narri voi olla kuitenkin se, joka ryhtyykin ilveilemään pelin vakavuudelle ja muistuttaa pelin alkuperäisestä olemuksesta, leikistä.
”Kun narri haastaa yleiset ajattelumallit, hänen hupsuutensa saattaa vaikuttaa karkealta. Hiomattoman pinnan alta voi kuitenkin paljastua ajatus, että ihmiselämä on ylipäätään oudon järjetön ja että me olemme kaikki ihmisiä keikuttamassa yhteistä vuotavaa venettä. Tällainen huumori tarjoaa väylän peri-inhimilliseen kummasteluun ja ihmettelyyn rutinoituneen arjen keskellä. Elämänmyönteisen hulluttelun kaavana on, että se kohottaa katsojan kulmakarvat ja herättää kysymyksen ’Mitä ihmettä?’. Hulluttelun jatkuessa kysyminen muuttuu hihkunnaksi ’Mitä ihmettä!’ Hihkumisen päätteeksi jäljelle jää vieno hymy sekä samalla sisimpään outo mutta toiveikas tunne. Tällöin on saavuttu kolmanteen vaiheeseen:…’mitä ihmettä…?’ Kysymys ei katoa. Se jää soimaan heleänä kaikuna jonnekin järjen ja tunteen välimaastoon. Sen takana sykkii lämmin sydän, joka kutsuu mukaansa katsomaan maailmaa vinosta näkökulmasta.”
– Jarno Hietalahti teoksessa Huumorin ja naurun filosofia (2018)
Jokereiden historia muistaa lukuisia pelaajia, joille pelaaminen on ollut ennemmin tanssia kuin raatamista, leikkiä kaiken sen huippu-urheilun vakavuuden sisällä. Nykyisessä joukkueessa Alexander Forslund saa pelin näyttämään parhaimmillaan kevyeltä ja kepeältä tanssilta, leikiltä.
Leikki edustaa vapautta, kokeilemista, rajojen rikkomista. Huippu-urheilussa kuten ammattilaisjääkiekkoilussa vakavuus edustaa olemisen, toimimisen ja pelaamisen rationalisointia päämäärän eli voittamisen palvelukseen. Nämä kaksi olemisen tapaa ovat jatkuvassa konfliktissa: pelin alkuperä on leikissä, mutta ammattilaisurheilun imperatiivit vetävät peliä jatkuvasti toiseen suuntaan.
Ristiriita kuuluu myös katsojilla. Tarkasti laskelmoitu peli on monesti voittavaa, mutta katsojat pitävät sitä helposti tylsänä tai puuduttavana. Toisaalta jos oma joukkue voittaa, tuo tylsyys ja puuduttavuus nopeasti katoaakin.
Pelin viehätys monille piilee rajojen rikkomisessa, yllättävyydessä. Toisaalta esteettisyyttä on myös kauniissa, eheässä ja toisteisessa muodossa.
Pelaajilta vaaditaan kuitenkin usein rajoja rikkovaa peliä, mutta jos tämä käy huippu-urheilun imperatiivin vastaisesti, se leimataan nopeasti vastuuttomaksi ja lapselliseksi.
Vapauden ja rajojen konflikti
Hietalahden mukaan nykyisin narri on hahmona institutionalisoitunut ja niin sanotut ”luontaisen narrit” ovat kadonneet. Tällä hän tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat arkielämässään omaksuneet tietynlaisen vakiintuneen käyttäytymiskoodiston. Tästä on muodostunut niin pakottava, että jos ihminen haluaa poiketa siitä, hänen on saatava tuekseen jonkinlainen instituutio. Luonnollinen narri – eli ihminen, joka luonnostaan arkielämässä virnistelisi ja kujeilisi – on ajettu nurkkaan ja sellaiset luokitellaan herkästi lapsellisiksi tai vastuuttomiksi.
Voi jopa olla niin, että poikkeuksellisella tavalla käyttäytyvä ihminen nopeasti patologisoidaan: hänellä on jokin henkisen elämän häiriö tai sairaus. Lääketiede ja moderni psykologia ovat saaneet meidät näkemään patologioita poikkeuksissa. Tämä on omiaan kaventamaan ihmisyyden toteutumismuotoja.
Peliä koskeva tiede, erityisesti dataan pohjaavat analysointimuodot, ovat kehittyneet niin ikään. Onko uhka, että tämä kaventaa myös pelaajien olemisen ja toimimisen toteutumista? Data sanoo jotakin, ja siksi pelaajien on toimittava tietyllä tavalla. Näin datan avittamana huippu-urheilun imperatiivit syrjäyttävät narrimaisen vapauden ja leikin, mahdollisuuden uuden ja yllättävän avaamiseen.
Toisaalta on myös niin, että muotoa ei voida ikuisesti muotoilla. Jossain vaiheessa – datasta huolimatta tai juuri siksi – ilmestyvät muotoa rikkovat ilmiöt.
Yhtä kaikki pelin tieteellistyminen on luonut myös pelin piiriin erilaisia lapsellisuuden, vastuuttomuuden ja jopa patologian muotoja, jotka pitävät ammattilaispelaajat kentällä visusti ruodussa. Kyse ei ole varsinaisesti edes siitä, että valmentajasta olisi muodostunut pelaajien yliminä, superego, vaan siitä, että koko huippu-urheilun toimintalogiikka on kulttuurisella tasolla sisäistetty julmaksi ja tuomitsevaksi omaksitunnoksi. Se karsii pelaajien pelaamisesta sellaiset hölmöydet, jotka olisivat ristiriidassa joukkueen voittamisen kanssa.
Samalla pelaaja kuitenkin pelaa peliä tietynlaisesta tahdosta toteuttaa omaa vapauttaan ja omia yllykkeitään. Tämä on alituinen konflikti, jonka yksilö sovittaa omassa toiminnassaan. Freudilaisittain kyse olisi siis psyyken kolmesta kerroksesta: viettipohjasta, minästä ja yliminästä.
Joukkueurheilussa toteutuvat elämä ja kulttuuri.
Pitääkö narrin voittaa?
Jokereihin liitetään lähes poikkeuksetta varsin korkeita odotuksia voittamisen suhteen. Näin ei toki aina ole ollut: 1980-luvulla seura vajosi pohjamutiin ja lopulta divariin. 90-luvun menestysvuodet ja siirtyminen modernille areenalle nostivat kuitenkin odotukset suuriksi. 2000-lukua leimasi tuttu tarina: joukkueeseen satsattiin roimasti, Virmasen Matti sanoi ”näillä mennään”, mutta vuoden 2002 jälkeen mestaruudet katosivat narripaitojen ulottumattomiin.
Hietalahti kuvailee narria olennoksi, joka haastaa vakiintuneita ajatustapoja ja arvoja: narri kyseenalaistaa niin sanotut oikeat tavat toimia ja ajatella ja tuo tilalle jonkinlaista mielettömyyttä, joka on yhteiskunnalle jossain määrin käsittämätöntä.
Eräänlainen käsittämättömyys liittyy jo siihen, että joukkueeseen satsataan mutta se ei voita. Onko tämä narrimaisuutta parhaimmillaan, vaikka tuskin se on ollut tarkoituksellista?
Narrimaisuutta voi olla muuallakin kuin kentällä. Viime kaudella yksi narri, Risto Dufva, tyyliään kunnioittaen aina aika ajoin velmuili lehdistötilaisuuksissa. Vaikka Dufvan pelitapa ei välttämättä ollut kaikista narrimaisinta, oli viime kauden Jokerit kuitenkin narreille erittäin samaistuttava, velmuileva itsensä.
Jokerit on historiansa aikana tullut tunnetuksi innovatiivisuudestaan esimerkiksi markkinoinnissa ja viestinnässä. Hackmanin kattilat 90-luvulla olivat hyvä esimerkki: siinä yhdistyi kujeilevalla tavalla kaksi maailmaa. Samoin ovat pelipaitojen väreissä ja malleissa ollut toisinaan radikaalejakin muutoksia. Kun katsoo Jokerien fanikatsomoa, värejä on mitä moninaisimpia.
Ylipäätään on kiehtovaa vertailla kahden helsinkiläisen suurseuran olemusta. HIFK on pysyvä, vakaa, punainen. Hallissa soivat samat kappaleet, halli on sama – no, logo on toki välissä ehtinyt vaihtua. HIFK on kuin kallio.
Jokerit sen sijaan on välillä ehtinyt jo suurin piirtein kuihtua, hävitä, kadota, mutta koloistaan narri aina kaivautuu esiin. Narri ilmestyy taas torin keskelle, tällä kertaa jälleen uudessa värissä, uudessa hallissa, uudella sarjatasolla. Se on kansanliike, joka synnyttää itsensä aina uudestaan.
Monella tapaa viime kausi oli hyvin narrimainen projekti: se oli lentokone, jota rakennettiin samaan aikaan kun sen lensi. Valtteri Filppulan saapuessa joukkueeseen tapahtui yhtäkkiä nopea muutos: Dufva tuli penkin taakse, joukkue täyttyi kovan luokan kokeneista pelaajista ja ruvettiin aivan tosissaan puhumaan sarjanoususta karsintojen kautta – asiasta, jota ei suomalaisessa jääkiekkoilussa ole tapahtunut sitten vuoden 2000. Jokerit lähti rikkomaan rajoja, uskomaan peräti hupsusti johonkin romanttiseen.
Ja tuohon lentokoneeseen ihan todella uskottiin! Kuitenkin kevään karsintasarja osoitti koko projektin idealistisen lennokkuuden: ei Jokereilla siinä mitään palaa ollut.
Narri teki itsensä näkyväksi ja naurunalaiseksi juuri perimmäisellä olemuksellaan.
Nyt Jokerit on lähdössä ensi kaudelle liigaan suurella, jopa 3,5 miljoonan euron pelaajabudjetilla. Ei siis olla näkemässä sellaista tarinaa, että nousijajoukkue tulee pienellä budjetilla haastamaan, ei. Jokerit haluaa naulata itsensä heti Liigan kärkikahinoihin.
Korkeat odotukset eivät välttämättä ole narrille paras mahdollinen lähtökohta. Se pakottaa narria kohti huippu-urheilun imperatiiveja: kohti rationaalisuutta, tehokkuutta, vakavuutta. Narrille voisi olla helpompaa ponnahdella kevyemmin marginaaleissa silloin, kun siltä odotettaisiin vähemmän ja siihen käännettäisiin vähemmän katseita.
Narri vetää kuitenkin valokeilat itseensä. Se on asema, jossa narrin on yhä osattava olla: narri.
Ja kenties juuri narri osaa suhtautua noloihin tappioihin ja mahalaskuihin lopulta riittävän kevytmielisesti.
Lähteet
Hietalahti, J. (2018). Huumorin ja naurun filosofia. Gaudeamus.
Hietalahti, J. (2022). Ihmisyyden ytimessä: Filosofisen humanismin idea. Gaudeamus.
Kokkonen, J. (2025). Kamppailua kamppailun itsensä tähden: Argumentti modernin jalkapallon raastavasta poliittisesta luonteesta. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/jyx/Record/jyx_123456789_105432
