Antti Pennanen on jo vuoden ajan ollut melko pistävästi median nyrkkeilysäkkinä. Olympiaturnaus Milanossa ei ole suinkaan hillinnyt kritiikkiä, vaan media ja asiantuntija toisensa perään on jo latonut kovaakin tekstiä Pennasesta ja hänen valmennuksestaan.
Esimerkiksi Ilta-Sanomien asiantuntija Topi Nättinen moitti Pennasen johtajuutta tappiollisen Slovakia-pelin jälkeen: ”Valmentajan pitäisi valmentaa, ottaa se valta ja käyttää sitä johtajuutta. Nyt sitä ei tapahtunut.” Kuulostaa kuin Pennanen seisoisi statistina, parhailla näköalapaikoilla maailman parhaiden turnauksessa.
Onko median huutokuoro väärässä? Ovatko asiantuntijat sopuleita, jotka toistavat toinen toistensa viestiä loputtomassa merkkien keskinäisessä pelissä, lopulta irrallaan varsinaisesta referentistä, aineksesta ja tapahtumisesta?
Kyllä ja ei. On tietenkin niin, että Pennasen ympärille on jo varhain muodostunut tietynlainen narratiivi, jonka pauloista nykytilannetta ja uusia tilanteita arvioidaan. Toisaalta jokin on saanut tällaisen narratiivin ylipäätään alulle.
Tarinan alku voidaan jäljittää vuosi sitten pelattuun neljän maan turnaukseen, jossa Pennasen otteita ruodittiin kaiken maailman kehonkielenasiantuntijoidenkin armadan voimin. Kritiikki oli voimakasta, kuten toki voi odottaa.
Tuolloin esimerkiksi jääkiekkoasiantuntija Petteri Sihvonen moitti Pennasta, että tämä on jättänyt pelaajat ”heitteille”. Tämän tekstin kannalta Sihvosen retorinen valinta heitteille jätöstä on erityisen kiinnostava.
Valmentamisen kokonaisvaltaisuus
Propositio: Joukkue on aina valmentajansa näköinen.
Tämä väite pitää itse asiassa sisällään paljon sitä dynamiikkaa, joka huippu-urheilussa – ja tässä yhteydessä ehkä nimenomaan joukkuepallopeleissä – pelaajien ja päävalmentajan välillä on. Valmentaja ei ole persoonaton teknokraatti, joka voisi eristää tai häivyttää itsensä kokonaisuudesta. Sellainen ei ole mahdollista, vaan sellaisessakin pyrkimyksessä valmentaja omalla toiminnallaan (tai toimimattomuudellaan) on vaikuttaja, joka jättää pelaajiin jäljen.
Koska modernissa huippu-urheilussa valmentaja on olemassa tietystä painavasta syystä, joutuu valmentaja väistämättä peliin koko hänen persoonassaan. Valmentajan ja pelaajien väliseen suhteeseen tulevat mukaan siis valmentajan oma persoona, hänen (alitajuiset) toiveensa, pelkonsa, inhonsa, vihansa, intohimonsa ja käyttäytymismallinsa. Valmentaja haluamattaan ja tietämättään siirtää itsensä koko kokonaisuudessaan pelaajiinsa.
Miten Pennasen Leijonia ja ylipäätään joukkueurheilussa valmentaja-pelaajasuhdetta voitaisiin teoreettisesti ymmärtää?
Pelaajan hätä
Ihmistieteissä ei ainoastaan kausaalisesti selitetä syitä ja seurauksia, kuten luonnontieteissä. Ihminen ja ihmisyhteisöt ovat tutkimuskohteina erityislaatuisia siinä, että ihmisillä on mieli, joka on aina yksilöllinen, dynaaminen ja jonkin ainutlaatuisen kehityskulun muovaama. Koska ihmisellä on mieli, on ihmistieteissä omaksuttava aina eriasteisesti myös hermeneuttista, ymmärtävää tutkimusotetta, jonka avulla voidaan selvittää esimerkiksi tutkimuskohteiden motiiveja ja pyrkimyksiä.
Kun lähdemme siis tutkimaan valmentajan ja pelaajien välisen suhteen tekijöitä, on tutkimuksessa aina yritettävä ymmärtää toimijoiden mieltä.
Huippu-urheilussa kuten modernissa jääkiekkoilussa olympiaturnauksen kaltaisessa kilpailussa pelaajat ovat lähtökohtaisesti avuttomia. Avuttomuus ei ole varsinaisesti sitä, etteikö yksilö osaisi toimia ja pelata peliä, vaan avuttomuus tarkoittaa sitä, että pelaaja on avuton suhdeoliona. 20 pelaajaa eivät kykene koordinoimaan itseään huippu-urheilun vaatimalla tehokkuudella vaan tarvitsee sitä varten erityisen tahon, siis valmentajan.
Pelaajien avuttomuus – siis kyvyttömyys kilpailla kovassa kilpailussa – perustelee valmentajan olemassaolon ja valmennukselliset interventiot. Pelaajat eivät välttämättä tiedosta omaa avuttomuuttaan. Vaikka siis pelaajat saattavatkin ilmaista, että tykkäävät pelata ”vaistoilla” tai muuta vastaavaa, pelaajien avuttomuus tulee esiin niissä tilanteissa, kun ”vaistot” eivät enää riitäkään.
Tällaisessa asetelmassa, jossa lähtökohta on pelaajien avuttomuus, pelaajien suhde päävalmentajaan on tietyssä mielessä kiintymyssuhde, koska viimeistään stressaavissa tilanteissa pelaajat hakevat valmentajalta tukea ja turvaa, tietoisesti tai tiedostamatta. Se, miten valmentaja vastaa avuntarpeisiin, määrittää suhdetta ja lopulta pelaajien käyttäytymistä.
Valmentaja, etkö sinä näe minun hätääni?
Moderni huippu-urheilu on jatkuvassa stressissä elämistä, eräänlaista hätätilaelämää. Stressitekijöitä ovat esimerkiksi tuleva ottelu, mennyt ottelu, oma asema joukkueessa, oma kehitys, konfliktit, tuleva sopimus. Peli itsessään on stressitilanne, koska modernissa urheilussa tulokset ratkaisevat ja määrittävät niin valtavasti.
Jos valmentaja kykenee vastaamaan avuntarpeisiin, kuten reagoimaan asianmukaisesti tappiotilanteessa, laatimaan tehokkaan pelisuunnitelman tai ratkomaan joukkueen sisäisiä hierarkiakiistoja, pelaajat oppivat luottamaan valmentajaan – ja siten luultavasti myös toisiinsa. Jos taas valmentaja jättää avuntarpeen hetkillä pelaajansa heitteille, pelaajat kehittävät – kukin kenties omanlaisiaan – selviytymisstrategioita. Tämä voi heikentää joukkueen koheesiota, jos strategiat ovat keskenään ristiriitaisia.
Kiintymyssuhteet ja jääkiekkojoukkue
Kiintymyssuhdeteoria on yksi modernin psykologian klassikkoteorioista. Vaikka kiintymyssuhdeteorialla selitetään ennen muuta lapsen ja lähimmän hoivaajan välistä suhdetta ja siitä syntyvää suhtautumistapaa ihmisiin, voi teoriaa soveltaa myös jääkiekkojoukkueeseen. Tai näin seuraavassa esitän.
John Bowlbyn ja Mary Ainsworthin kehittämä kiintymyssuhdeteoria perustuu vauvan ja pienen lapsen tarpeeseen hakea turvaa ja läheisyyttä läheisestä aikuisesta, usein äidistä. Oletus on se, että vauva on avuton olento, jonka avuntarpeisiin äiti vastaa.
Se, millä tavoin hoivaaja näihin avuntarpeisiin vastaa, määrittää, millaiseksi kiintymyssuhde muotoutuu.
Ainsworth luokitteli kolme kiintymyssuhdemallia (turvallinen, välttelevä turvaton ja ristiriitaisesti turvaton), ja myöhemmin listaan on lisätty kaaottinen eli jäsentymätön kiintymyssuhdemalli.
Mallien ydin voidaan tiivistää seuraavasti:
- Turvallinen: Turvallisesti kiinnittyneessä suhteessa vauva ja pieni lapsi voi luottaa, että hänen tarpeisiinsa ja tunteisiinsa vastataan oikeasuhtaisesti. Vauvan lähiympäristö ja tärkeimmät aikuiset ovat vakaita.
- Välttelevä turvaton: Jos tunneilmaisu on perheessä köyhää, lapselle kehittyy välttelevä turvaton kiintymyssuhde. Vanhemmat eivät kykene ottamaan vastaan lapsen tunneilmaisuja, ja siten lapsi kehittää selviytymisstrategiaksi vetäytymisen ja oppii pidättämään omia tunteitaan.
- Ristiriitaisesti turvaton: Tällaisessa tapauksessa lapsen tunteisiin ja avuntarpeisiin reagoidaan ristiriitaisesti. Lapsi ei osaa ennakoida vanhemman reaktioita ja joutuu siksi olemaan jatkuvasti varuillaan
- Kaaottinen: Lapsen ympäristö on hyvin epäjohdonmukainen ja lapselle vahingollinen. Vanhemmilla saattaa esiintyä esimerkiksi alkoholiongelmaa ja väkivaltaa.
Kiintymyssuhteita ei pidä ensisijassa ymmärtää niin, että toinen on toista parempi, joskin tällaisiakin arvostelmia on joidenkin seurausten perusteella mahdollista tehdä. Esimerkiksi psykopatologian taustalla yhtenä tekijänä voi olla turvaton kiintymyssuhde. Eri kulttuureissa myös painottuvat eri kiintymyssuhdemallit, koska kulttuuri vaikuttaa siihen, minkälainen vanhempien situaatio on.
Kiintymyssuhteissa on enemmänkin kyse selviytymisstrategiasta, jonka pieni lapsi omassa ympäristössään luo. Jos vanhempiin ei voi luottaa omien tunnekokemusten kanssa, on parempi rakentaa jokin muu keino niiden käsittelyyn kuin niiden ilmaiseminen vanhemmille.
Jääkiekkojoukkueessa kiintymyssuhdemalli ei myöskään sinänsä kerro siitä, onko valmennus (tuloksen kannalta) laadukasta ja tehokasta. Menestystä voi saavuttaa monenlaisissa ympäristöissä. Kyse on enemmänkin siitä, millaisia selviytymisstrategioita pelaajat kehittävät totaalisen urheilun armottomassa paineessa, jossa tulos ja voittaminen on kaiken keskiössä: turvautuvatko he valmentajaan vai joihinkin muihin keinoihin? Voi hyvin olla, että usein turvaton kiintymyssuhde pakottaa pelaajia siinä mielessä äärirajoille, että se on myös menestyksekästä. Toisaalta, jos valmentajaan ei voida luottaa sisäisten hierarkiakiistojen ratkaisemisessa, joukkue herkästi tukehtuu niihin.
Välttelevä turvaton kiintymyssuhdemalli NHL-Leijonissa
Spekuloin seuraavaksi, että Antti Pennasen Leijonissa pelaajien suhde päävalmentajaan noudattaa välttelevää turvatonta kiintymyssuhdemallia. On korostettava, että tämä on pitkälti (filosofista) spekulaatiota sen perusteella, mitä valmennuksesta ja joukkueesta huokuu ulospäin ja toisaalta, mitä journalistinen media kokonaisuudesta on kirjoittanut.
Todellisuus voi olla aivan toista, ja siksi tätä lukiessa on noudatettava äärimmäistä varovaisuutta.
Ainsworth tutki kiintymyssuhteita niin sanotun vieras tilanne -menetelmän avulla. Siinä vanhempi poistuu huoneesta ja pieni lapsi jätetään huoneeseen vieraan ihmisen kanssa. Lopulta vanhempi palaa huoneeseen. Lapsen reaktio vanhemman poistumiseen, vieraaseen ihmiseen ja vanhemman paluuseen heijastaa hänen suhdettaan vanhempaan.
Välttelevässä turvattomassa kiintymyssuhteessa lapsen reaktio vanhemman poistumiseen tai saapumiseen on vähäinen. Lapselle vaikuttaisi olevan yhdentekevää, onko vanhempi läsnä vai ei.
Duodecimin artikkelissa välttelevä turvaton kiintymyssuhde määritellään seuraavasti:
”Tunneilmaisultaan köyhässä ilmapiirissä kasvanut lapsi oppii yleensä välttelevän turvattoman kiintymyssuhdemallin, jossa kaikenlaisten tunteiden ilmaisua pyritään välttelemään. Usein taustalla on vanhempien masennus. Vanhemmilla ei ole ollut kykyä ottaa vastaan lapsen negatiivisia tunneilmaisuja eikä myöskään positiivisia tunteita ole ilmaistu avoimesti.
Vanhemman ollessa vetäytynyt tunneilmaisultaan, lapsi saattaa vähitellen passivoitua, kun hän kokee, ettei hänen tarpeillaan ja tunneilmaisuillaan tunnu olevan vaikutusta aikuisen käyttäytymiseen. Lapsi vetäytyy ja pyrkii kontrolloimaan omia tunneilmaisujaan. Lapsi hakee hyväksyntää toiminnan avulla ja saattaa olla hyvin ankara itseään kohtaan. Hermostotasolla lapsi putoaa herkästi alivireyteen, eikä välttämättä tunnista tunteiden kehollisia vasteita.
Välttelevän kiintymyssuhdemallin omaksuneen vanhemman on vaikea tunnistaa lapsensa tunteita, ottaa vastaan suoria tunneilmaisuja ja tuoda esiin omia tunteitaan. Lapsen ilmaistessa voimakkaita tunteitaan vanhempi saattaa jättää lapsen yksin tai pyrkiä kieltämään lapsensa negatiiviset tunneilmaisut.”
Mikäli otamme vakavasti niitä syytöksiä Pennasta kohtaan, että hän ikään kuin jättää pelaajansa ”heitteille” eikä siis varsinaisesti suorita valmennuksellisia interventioita oikeasuhtaisesti – eli vastaa pelaajien (implisiittisiin) avunpyyntöihin (tunneilmaisuihin) –, kuvaa välttelevä turvaton kiintymyssuhdemalli sitä dynamiikkaa, joka pelaajien ja päävalmentajan välillä vallitsee.
Jos ajattelisimme analogisesti Ainsworthin kokeiden inspiroimina pelaajat pienenä lapsena ja valmentajan äitinä ja laittaisimme heidän samaan huoneeseen, eivät pelaajat noteeraisi valmentaja-äidin poistumista tai saapumista huoneeseen.
Suhdetta voisi kuvata adjektiivilla yhdentekevä.
Se ei poista kuitenkaan syvällä psyykessä lojuvaa perimmäistä hätää. Valmentaja, etkö sinä näe minun hätääni? Välttelevässä turvattomassa kiintymyssuhteessa pelaajat vain oppivat piilottamaan hätänsä, esiintymään suurempina ja rohkeampina kuin mitä he todellisuudessa ovat.
Kun käsillä on parhaiden pelaajien turnaus, voi tuo asetelma helposti syntyä: nyt on niin hyviä ja viisaita pelaajia, että he kyllä osaavat, kun heille vain antaa valtuudet toimia ja pysyy itse poissa tieltä. Paljon tämänsuuntaista spekulaatiota Pennasesta on viimeisen vuoden ajan käyty.
Kantani on kuitenkin sikäli absoluuttinen, että oli kyseessä kuinka hyvät pelaajat tahansa, he ovat avuttomia totaalisen huippu-urheilun paineessa. Jos tilanne olisi siis se, että Suomella olisi parhaat mukana ja vastustajat olisivat kaikki tasoa Italia tai Ranska, niin pelaajien avuntarve olisi pienempi ja penkin takana voisi hyvin olla se kuuluisa Pihtiputaan mummo.
Mutta koska tässäkin – ja ehkä erityisesti juuri tässä – turnauksessa toteutuu totaalisen urheilun totaalinen kilpailu, ovat Suomen pelaajat tässäkin tapauksessa lähtökohtaisesti avuttomia, myöntävät he sen itse tai eivät.
Keittiöpsykologiaa
Edellä esitetty ei tarkoita sitä, että Pennasen olisi pitänyt kiikuttaa pelaajille 150-sivuinen pelikirja 10 tunnin videoklippipaketin kera, ei. Kuten vanhemman ja lapsen suhteessa, on valmentajan osattava vastata pelaajien avuntarpeeseen oikeasuhtaisesti. Se on valmentamisen taitoa sen kaikessa perusolemuksessaan. Jos interventiot ovat tukahduttavia tai kumpuavat valmentajan omasta hädästä, ne eivät resonoi pelaajien tasolla. Sellainen epäsuhta johtaa säröihin pelaajien ja valmennuksen välillä.
Joskus avuntarpeeseen vastaaminen voi myös tarkoittaa sitä, että on ensin murrettava pelaajien kieltävä asenne avuntarpeen olemassaoloa kohtaan. Jos he ovat oppineet selviytymisstrategian, jossa kielletään avun tarve vaikka sellainen esimerkiksi voisi uudessa ympäristössä tosiasiassa ilmetä, joutuu valmentaja ensitöikseen tekemään terapeuttista työtä näiden kieltävien asenteiden purkamiseksi.
Keittiöpsykologinen arvio Pennasesta kuuluu näin: hän on ollut joskus aiemmin urallaan valmentaja, joka on antanut oman hätänsä tunkeutua omien valmennuksellisten interventioidensa intensiteettiin. Havaittuaan tämän hän on mekanistisesti ratkaissut asian tekemällä päinvastoin kuin aiemmin.
Ongelma: hänen interventionsa eivät vieläkään resonoi pelaajien tarpeen kanssa, vaan interventioiden periaatteet on ennalta rakennettu.
Teorian rajoitukset
Kiintymyssuhdeteorian soveltaminen näinkin julmalla ja kaukaisella tavalla, kuten olen edellä tehnyt, on kyseenalaista.
On kuitenkin niin, että valmentaja on olemassa siksi, että pelaajat ovat eriasteisesti avuttomia. Siinä mielessä tilanne jossain määrin on analoginen pienen lapsen ja vanhemman välillä.
Mitä uudempi on joukkue, usein sitä avuttomampia pelaajat ovat. Tällöin valmennuksellisten interventioiden tarve korostuu.
Toisaalta liian voimakas intensiteetti interventioissa voisi tukahduttaa. Siksi kyse on aina tasapainoilusta.
Ehkä kiintymyssuhdeteoria voi jollain tavalla auttaa jäsentämään sitä, mitä valmentamisessa tapahtuu, tai pitäisi tapahtua. Sen soveltamisen ehdoton premissi on kuitenkin edellä mainittu avuttomuus, joka on ehdottomasti mahdollista asettaa (filosofisen) kritiikin kohteeksi.
Valmentaminen ei ole teknokraattista teknis-taktisen informaatiosisällön siirtämistä pelaajiin. Valmennussuhteessa on jotain paljon primitiivisempää.
Ja joukkue on aina valmentajansa näköinen, hyvässä ja pahassa.
