Lokakuun loppuun mennessä yks sun toinen Liiga-seura on jo ehtinyt joutua kaivelemaan laarinpohjilta itselleen uutta päävalmentajaa.
Helsingin Jokerit potki Tomek Valtosen ja nosti Juuso Hahlin päävalmentajaksi. KooKoo ja HIFK puolestaan etsivät vapailta markkinoilta miehet Jouko Myrrän ja Olli Jokisen tilalle: KooKoo päätyi Kai Suikkaseen, HIFK Tommi Miettiseen.
Vielä kerran, Suikkanen! Ei voi kahden metrin syötöt mennä kolme metriä ohi!
Markkina ei juurikaan pursua kiinnostavia valmentajanimiä. Uusia tulokkaita ei nouse esimerkiksi Mestiksen kautta. Liigaan on ”kotiutettu” monia, jo kertaalleen unohdettuja suomalaisvalmentajia Keski-Euroopasta: Suikkasen ja Valtosen lisäksi listaan voidaan lisätä ainakin JYPiä valmentava Petri Matikainen.
Tampereelta kuului kummia
Kenties kiinnostavin episodi on kuitenkin nähty Tampereella, jossa Tapparan päävalmentajaksi tälle kaudelle pestattu Kari Jalonen yllättäen lopetti valmennusuransa kesken kaiken, välittömästi. Tapparan tiedotteessa Jalonen avasi ratkaisuaan: ”draivi” valmentamiseen oli kuulemma hiipunut.
Ennen tätä syksyä Jalonen valmensi Keski-Euroopassa kymmenen vuoden ajan ja voitti kaksi kertaa Sveitsin mestaruuden. Jalonen oli yhä kiinnostavin suomalainen valmentajanimi, eikä siksi ollut yllättävää, että hän päätyi dynastia-Tapparan päävalmentajaksi.
Liitto jäi lyhyeksi. Jokin oli muuttunut, jossain.
Valmentajan draivi ei synny tai hiivu tyhjiössä, vaan se elää valmentajan suhteessa kulttuuriinsa ja ympäristöönsä. Kun ne eivät resonoi valmentajan DNA:ssa, joutuu valmentaja kysymään itseltään: miksi valmennan?
Kysymyksen kysyminen jo itsessään on aina vaarallinen oire tietynlaisesta nihilismistä.
Valmentajan draivi ei synny tai hiivu tyhjiössä, vaan se elää valmentajan suhteessa kulttuuriinsa ja ympäristöönsä.
Oliko Jalosella mandaattia?
MTV:n jääkiekkoasiantuntija Karri Kivi arvioi Tapparan tilannetta ja hän näkee, että Tapparassa ”pelaajilla on aika paljon valtaa”. Lausunto on kiinnostava, ja se voisi selittää sitä, miksi Jalonen joutui tämän hirveimmistä hirveimmän kysymyksen äärelle: miksi valmennan.
Valmentajan valta syntyy mandaatilla, jonka pelaajat myöntävät. Protego ergo obligo – suojelen siis velvoitan. Valmentajan valta perustuu yhteiskuntasopimukseen: kun kerran pelaajat eivät keskenään kykene toimimaan niin, että se maksimoisi suojelun vastustajaa vastaan, he luovuttavat vallan päävalmentajalle suojelun saamiseksi.
On ilmeistä, että Tapparassa ei Jalosella ollut sellaista mandaattia toimia, joka olisi resonoinut riittävästi hänen oman valmentaja-DNA:nsa kanssa. Yhtälö hiivutti valmentamisen draivin.
Miksi valmennan, jos en voi: valmentaa? On hyvä huomioida, että Jalonen oli viettänyt kymmenen vuotta Keski-Euroopassa, jossa valmentajalla on, kenties, jo lähtökohtaisesti erilainen asema kuin Suomessa.

Yhteiskuntasopimuksen luonne Tapparassa on tietysti spekulatiivista, kuten sellaiset aina ovat. Tappara on viime vuosina menestynyt, viimeisimmäksi Rikard Grönborgin johdolla, joka teki Tapparassa ison pelillisen kulttuurinmuutoksen. Oletettavasti Jalosen valmennusfilosofia edustaa eri koulukuntaa kuin Grönborgin.
Kun menestyksen keskellä tulee yritetään tehdä muutoksia, ei valmentajalla ole paras mahdollinen mandaatti. Miksi uskoisimme tuota valmentajaa, kun olemme menestyneet tekemällä näin? Pelaajat eivät koe kaipaavansa suojelua, ainakaan siltä, joka muuttaa asioita. Valmentajalla ei ole valtaa toimia.
Tilanteessa vaadittisiin valmentajalta erinomaista ”myyntikykyä”, jotta yhteiskuntasopimus muodostuisi ja syvenisi. Siihen haasteeseen Jalonen ei näemmä kyennyt vastaamaan.
Ilkeä noidankehä
Liigan valmentajaruletissa on kiinnostava kulttuurinen ulottuvuus. Suomessa ei kasva valmentajia, koska valmentajan vallalta on syöty elintila.
Kyse on itseään ruokkivasta ilmiöstä, joka kytkeytyy laajemmin koko kasvatuskulttuuriimme. Vanhemmat eivät ole lapsilleen vanhempia, opettajat eivät ole opettajia, valmentajat eivät ole valmentajia. Kaiken autoritäärisen ajattelun purkaminen on johtanut eristettyyn individiin, jonka tahto on kaiken keskiössä, ja jonka ympärillä aiemmista auktoriteeteista on tullut nyt ”mahdollistajia”.
Kun valmentajuus luiskahtaa tähän noidankehään, ei valmennuskulttuuri eivätkä siten uudet valmentajat kasva ottamaan ja ymmärtämään valtaa, johtamaan. Jäädään vellomaan erikoiseen välitilaan, jossa valmentaja yhä vastaa kokonaisuudesta työpaikallaan mutta jolla ei ole mandaattia johtaa.
Ristiriita estää uusien valmentajakykyjen persoonan ja luonteen kultivoitumista. Valmentaja kasvaa persoonana ainoastaan, kun hänellä on valtaa tehdä ja toimia. Ja kun sitä ei ole, ei kasva valmentajuus, eikä nouse uusia valmentajia. Tyhjän tilan täyttävät pelaajat tai muut toimijat, jotka kaappaavat vallan itselleen.
Valmentajuus ajautuu nihilismiin.
Kari Jalosen tapaus osoittaa, että edes Kari Jalosen kaltainen valmentajanimi ei kyennyt laittamaan kapuloita noidankehän rattaisiin.
Sovittamaton ristiriita kulttuurin ja valmentaja-DNA:n välillä tuhoaa edellytykset valmentaa.
Noidankehä johtaa siihen, että Suomessa valmentajalaari ammottaa tyhjillään. Siksi päädytään palkkaamaan Kai Suikkainen.
