Kun Jumala kuoli, ihminen on siitä lähtien vimmaisesti etsinyt itselleen merkitystä ja tarkoitusta, kun on käynyt ilmeiseksi ettei sellaista ole enää ollut annettuna.
Pääasiallisesti ihminen on etsinyt merkitystään sittemmin kahdesta ilmiöstä: moderneista joukkoliikkeistä tai modernista urheilusta. Ne eivät pohjimmiltaan juurikaan eroa toisistaan, mutta jälkimmäisissä ihmisen tuhoavat vietit on sublimoitu hienovaraisemmin.
Kun usko transsendenttiin tarkoitukseen valui mereen, on samassa ryhdytty vakavoittamaan kaikkea maallista, koska vain maallinen on voinut tarjota hädässä olevalle ihmiselle jotain perustaa olemiselleen. Sota, politiikka ja urheilu ovat vakavoituneet sellaisiksi inhimillisiksi toiminnoiksi, joissa kaiken päämääräksi on tullut oman pyrkimyksen ajaminen. Se on ihmisen hätäreaktio pohjalla lymyävää tyhjyyttä ja nihilismiä vastaan.
Mutta reaktiona se on aina pintarakenne, joka korkeintaan pystyy hetkellisesti unohtamaan sen, minkä yritämme sitkeästi unohtaa.
Ylitietoisuuden kehityskulku
Nyt me elämme maailmassa, jossa ihmisten elämää täyttää jokin niinkin pöljä asia kuin urheilu. Esimerkiksi Suomessa monien ihmisten elämä pyörii sen ympärillä, että puetaan oman joukkueen paita päälle, taivalletaan temppeliin katsomaan gladiaattorien taistelua toisia gladiaattoreita vastaan hirveällä energiamäärällä tuotetun jään pinnalla.
Tämä sirkus kuluttaa valtavasti resursseja, vaikka kyse on täysin symbolisesta, turhasta toiminnasta.
Moderni urheilu saattoi syntyä vasta sitten, kun transsendentti oli kuollut, koska vasta Jumalan kuoleman myötä saattoi käynnistyä se prosessi, jossa suhteemme maallisiin ilmiöihin muuttui perin pohjin neuroottiseksi, ylitietoiseksi. Sen myötä esimerkiksi jääkiekko on saanut nykyisenlaisen perverssin aseman tietoisuudessamme.
Urheilun, kuten jääkiekon, kohdalla ylitietoisuus on tarkoittanut toiminnan redusoitumista yhteen, toiminnan sisäänrakennettuun ja lopulta ainoaan päämäärään: voittamiseen. Jakautuminen ystäviin ja vihollisiin ei tapahtuisi ellemme olisi täysin neuroottisia eli ylitietoisia siitä, mikä on pelin päämäärä, siis tehdä enemmän maaleja kuin vastustaja. Mikä muu se voisi olla?
Tämä on tarkoittanut samalla leikin kuolemaa, koska ylitietoinen pyrkimyksemme voittoon on tehnyt modernista urheilusta lopulta todellista, totta, jotain joka ei ole tavallisesta elämästä poikkeavaa, sen ulkopuolelle omaan fiktiiviseen maailmaansa sijoittuvaa.
”Ihan sama”
Ei ole missään tapauksessa odotettavaa, että maallinen ylitietoisuutemme olisi pysyvä, staattinen tila, joka kerran kohteensa löydettyään olisi tyytyväinen ja pysyisi niillä sijoillaan. Ei, vaan kyse on dynaamisesta ilmiöstä, joka pyrkii aina kohti puhtaampaa tietoisuutta ja loppuviimein tyhjyyttä. Toisin sanoen meillä ei ole mitään syytä uskoa, että kollektiivinen tietoisuutemme jaksaa pysyä näin harhaisilla poluilla kuin mihin se modernin urheilun kohdalla on ajautunut.
Meillä on siis kaikki syyt uskoa, että tulemme pian havahtumaan omaan hölmöyteemme, tulemme ylitietoisiksi siitä mistä olimme aiemmin tulleet ylitietoisiksi. Ja kun kollektiivinen tietoisuutemme ottaa tämän ratkaisevan askeleen eteenpäin, on reaktiomme seuraavaan maaliin: ”Ihan sama.”
Ylitietoisuuden kehityksessä on siis kaksi vaihetta. Ensimmäisessä, josta aiemmin puhuimme, on kyse leikin kuolemasta. Siinä tulemme ylitietoiseksi pelin päämäärästä, voitosta, rakennamme valtavat koneistot palvelemaan tätä päämäärää ja ryhdymme pitämään omia pyrkimyksiämme korkeimpina. Tämä on modernin urheilun syntytarina.
Toinen vaihe ylitietoisuuden kehityksessä on modernin urheilun kuolema, jossa tulemme viimein tietoisiksi pelin fiktiivisestä ja symbolisesta luonteesta. Kysymme: mikä on maali ja miksi sillä on merkitystä? Ja kun olemme avanneet nämä kysymykset, on tapahtunut jotain peruuttamatonta. Vakavan pelin edellytyksenä oleva mielentila – että tämä on vakava, todellinen konflikti – murtuu ja tulemme ylitietoisiksi siitä, että kyseessä on peli.
”Ihan sama.” Nämä kaksi sanaa yhdessä ilmentävät olemisemme pohjalla lymyävää perusvirettä. Joko uskaltaisimme kohdata sen?
On korostettava, että kun tietoisuutemme ylittää tietyn kynnyksen, edelliseen huoneeseen ei ole paluuta. Urheilu turmeltui jo aikoja sitten ja seuraavaksi turmeltuu moderni urheilu kaikkine lieveilmiöineen. Kollektiivinen illuusio murtuu ylitietoisuuden paineessa, koko maailma menettää perustansa.
Elämme aivojen aikakautta ja siksi tämäkin siirtymä voidaan selittää aivoilla. Moderni urheilu on saanut voimansa striatumin ylivireestä: moderni urheilu vaatii vertailujärjestelmämme jatkuvaa lietsontaa. Mutta kun samalla tiedämme kortikaalisten eli korkeampien kognitiivisten prosessien tukahduttavasta vaikutuksesta, jota yhteiskuntamme ja koulutuksemme kaiken aikaa hienosäätää ja vahvistaa, käy niin, ettei aivoissa jää sijaa niille primitiivisille yllykkeille, jotka voisivat saada aikaan jotain niin pöljää kuin modernin urheilun kaikkine lieveilmiöineen.
Saavutamme tietoisuuden tason, jossa voimme vain todeta: ”Ihan sama.”
Vallankumous on jo täällä
Suomi ei ole häävi huippu-urheilun maa, ja sosiaalidemokraattisen sielunluonteemme, kaikki pelaa -järjestelmämme ja historiallisen taakkamme tuottaman yleisen orjamoraalimme myötä Suomi onkin käynnissä olevassa vallankumouksessa eturintamassa.
TV-sarja Ihmebantu teki jo yli 15 vuotta sitten ilmi sen, että olemme jo ylittämässä vallitsevaa tietoisuuttamme ja kun se on kerran ylitetty, ei ole paluuta edelliseen.
Neuroosin seuraava taso on: ”Ihan sama.”
